Pidot
KIERTUEPÄIVÄKIRJA 16.11. - 6.12.2005
A.W. Yrjänä
Janne Halmkrona
Timo Rasio
Tuomas Peippo
Hukka - Peto
Helo - Peto
Väne - Peto
Kalle - Peto
16.11. Rovaniemi, Tivoli
17.11. Tornio, Siltakartano
18.11. Oulu, Foxia
19.11. Seinäjoki, Duuni
23.11. Jyväskylä, Lutakko
24.11. Jyväskylä, Lutakko
25.11. Lahti, Finlandia-sali
26.11. Kuopio, Työnkulma
30.11. Hämeenlinna, Sirkus
01.12. Pori, Bar Kino
02.12. Turku, Palatsi
03.12. Tampere, Pakkahuone
05.-06.12. Helsinki, Tavastiaklubi
16.11. Rovaniemi, Tivoli 500 henkeä, jotakuinkin
Saksa on paska maa.
Onneksi me olemme Suomessa, ja jos ollaan ihan anaalisen tarkkoja, niin Rovaniemellä, jossa voi muuten saada kahdentoista tunnin sisään kahdet parkkisakot samasta paikasta. Vaikka koko kaupungissa ei ole pysäköintipaikkaa bussille.
Tiistaina ajettiin koko päivä lumimyrskyssä väliä Helsinki Rovaniemi. Rasio, Hukka, Väne, Helo, Kalle ja Yrjänä. Onnettomat luuserit Peippo ja Halmkrona tulivat lentokoneella. Työkiireitä, väittivät. Suoraan New Yorkin lennolta kyytiin tullut roudarimme/kuvataiteilijamme Kalle alkoi tosiaan tajuta aika pian, että enää ei olla Amerikassa. Jossain vaiheessa pimeää iltapäivää huomasimme olevamme aivan järkyttävässä jurrissa melkein koko porukka. Täytyy laskeutua arjen kuivuudesta kiertueen oudolle aikavyöhykkeelle. Mistä aiheutui suoraan alenevassa polvessa ryntäys baariin perille tultaessa. Matkalla nähtiin muuten semmonenkin episodi III, että Helo ja Yrjänä JUOKSIVAT Alkoon noin kello 19.59. Oulun Led Zeppelinissä. Siinä liha liikkui.
Keskiviikkona olisi siis ensi-iltakeikka. Levy on listaykkösenä vielä muutaman päivän, ja yhtye on harjoitellut ankarasti melko epäkaupallista settiä. Aamu koittaa ankarana. Eli aivan tautinen rapula. Ei ole ihme, että alkoholin kulutus Suomessa on noussut viime vuosina. Me olemme taas aloittaneet keikkailun. Ja koko ajan on aivan käsittämättömän pimeetä. Päivä kestää pari tuntia, ja senkin ajan nukkuu. Hienoa, että tätä on edessä kolme viikkoa. Älkää kuulkaa koskaan perustako rokkibändiä. Ei kannata.
Henkilökunta menee kahdentoista pintaan roudaamaan ja pystyttämään kamoja. Siihen on varattu nelisen tuntia, sillä eka kerta on aina tankea. Bändi vetelehtii kaupungilla ja hotellissa. Päivän valjettua huomataan myös minkä värinen Hukan uusi bussi on. Aivan mahtavaa. Oisko kansalaiskeräys auton maalaamiseksi paikallaan. Sisältä se on toisaalta kaunis ja asiallisen kuiva.
Päivä on yllättävän lyhyt. Soundchekki (tässä näppäimistössä ei ole vissiin kaikkia kirjaimia…) menee riitelyn ja luimistelun merkeissä. Kaikilla on uusia laitteita, ja niitä haluaisi luukuttaa täysillä. Se ei vain käy, sillä saliin pitäisi saada muutakin ääntä kuin jyminää ja kiertoa. Lopputuloksena on, että lavalla ei kuule mitään omasta soitostaan. Ahistaa. Ja settikin on orkesterin historian vaikein soittaa. Selevin päin ei uskalla, ja kännissä ei pysty. Vähän niinku seksi.
Perinteiseen tapaan soittoaika on puoli kahdeltatoista. Mikä helvetti siinä on, että mikään ei vaikuta tähänkään asiaan. Tänään soitetaan kymmeneltä tyhjälle salille, perkele. Takahuoneeseen livumme kymmenen maissa. Kielten vaihtoa kitaroihin ja kuivaa siideriä. Bändi on selväsi hermostunut. Vaikka setissä ei ole kuin neljätoista sellaista biisiä, joita ei ole soitettu vuosiin tai koskaan… Ja keskiviikon kunniaksi yleisökin on ihan varmasti selvää.
Keikasta ei sitten kannatakkaan kertoa mitään, ettei kupletin juoni paljastu liikaa. Mutta puntti vipatti kauhusta ja lavasoundi oli kaamea. Loppujen lopuksi oli kuitenkin aivan helevetin hauskaa. Silti. Tämä setti on mielenkiintoisin soittaa ikinä. Period. (We have our period.) Ja bändi näyttää hyvältä. Ja yleisö. Varsinkin eturivissä ollut nuorimies, joka tunsi vain uusimman levyn biisit!
Ja keikan jälkeen takahuoneeseen änki myös paikallinen kylähullu PaXXXXXran Mikko, jolla on sähkörummuissa 1500 eri soundia. Sit me ryypättiin. Se on jälkipostmodernia. Aina. Nyt istumme matkalla Tornioon, eikä tästä kiertuepäiväkirjan kirjoittamisesta makseta tarpeeksi. Pitäkää tunkkinne. Ai niin, sehän on rikki.
« sivun alkuun 17.11. Tornio, Siltakartano Semmoset kolmesataa katsojaa
Tornion rituaalit: Meerin grillille ja sitten tapaamaan vanhempia. Minkä takia kaikissa lappilaisissa asunnoissa on aina sisällä 27 astetta lämmintä. Sellainen laittaa lihan mätänemään. Yksityisen osuuden päätyttyä tsekki kello kuudelta. Paitsi että kamat eivät ole vielä pystyssä. Ja lavan takaseinä on aivan järkyttävän värinen kokoelma ikkunaa, verhoja ja tauluja. Eikä mitään millä peittää se. Aivan mahtavaa. Tai onhan meillä taustalakana, mutta ei sitä kuulemma saa taiteltua tuonne. Kun päästään soittamaan (maailman pienin lava!) paljastuu, että Tuomas ei jotenkin pysty soittamaan uuden levyn nimibiisiä. Sillä on joku ihme psyykkinen kramppi. Hirveetä riitelyä ja tinkaamista lavalla. No, onhan noita biisejä.
Suihkuun ja syömään. Sitten takahuoneeseen vaihtamaan kieliä ja tappamaan krapulan jäänteet. Puoli kahdeltatoista alkunauha pyörimään ja lavalle. Setti ei ihan näytä menevän jakeluun. Ehkä meidän pitäisi soittaa Yön ja Apulannan biisejä.
Orkesterin alkuperäiset Suomalainen ja Kanniainen tulevat keikan jälkeen takahuoneeseen. Kanniainen väittää, etteivät rokkibiisimme ole koskaan soundanneet noin hyviltä! No, se on parasta palautetta. Sosiaalitiloissa on pian kaiken karvaista väkeä, joiden ei ole mitään asiaa olla siellä. Miten tämä on aina tällaista. Vituttaa. Pakko vetästä pärsiet.
« sivun alkuun 18.11. Oulu, Foxia n. 800 henkeä
Oulu on aina ollut meille hyvä. Matkalla pohjoinen maisema on välillä niin kaunis jäisessä udussa, kuurassa ja tyynessä mustassa vedessä, että pää meinaa räjähtää. Siis päädymme kuuntelemaan Halmkronan iPodista seisemänkymmenluvun iskelmiä. Hyvä tavaton kuinka sekaisin siihen maailmanaikaan oltiin.
Peruskuviot. Roudausensemble raatamaan, bändi hotelliin tuijottamaan seinää. Voi kun saisi tehdä tätä 600 päivää vuodessa. Tänään on valoissa Riku, Väne lensi etelään. Kuka tätä kestäiskään. Tsekki on taas harjoittelusessio. Rasiolla on tällä kiertueella niin paljon pedaaleita, että se voisi ohjata lentokonetta niillä, mutta aina on joku piuha rikki tai patteri lopussa. Alakerrassa sitten ruokailemme. Jostain syystä uunivuoallinen porsaankyljyksiä jättää Kallen kasvissyöjänä hieman kylmäksi. Mutta onhan olut.
Takahuone (tämä juttu toistaa itseään), siideriä ja vodkaa. Helvetin hauskaa ”huumoria” ja ”toverihenkeä”. Kun Yrjänä kysyy uusimmalta vakiteknikolta Helolta, miten tämä on viihtynyt porukassa, vastaus kuuluu: ”Pelottaa”.
Lavalle kahdeltatoista. Sali on ihan täynnä. Alkunauha on hajonnut, joten tänään tulee Katri Helenaa. Alkusetistä luulemme, että valopöytä on rikki. Näyttää ihan kymmenen uutisilta. Mutta se onkin Rikun uusi näkemys rokkivaloista. Ja savukoneesta ei tule mitään tavaraa. Kaikki on aina ihan paskana. Mutta soitto kulkee ja nyt näkee biisilistankin, kun Yrjänän kotona kopioimat minilaput ovat loppuneet ja tilalla on kunnon tussatut paperit. Tunnelma on hyvä, ja jokaiselle biisille näyttää löytyvän kannattajia, mutta ei tämä todellakaan mikään perjantain pogoilusetti ole. Ja miksi pitäisi olla? Lavan edusta on täynnä hyvännäköisiä ihmisiä. Jotka yrittävät kätellä koko ajan…Sitten onkin jo ihan maitohapoilla ja on aika rysäyttää encoret ja paeta takahuoneeseen. Taas. Ja hirveä väittely ja tinkaaminen joka asiasta. Ja viinaa. Arkista ja legendaarista meininkiä. Ja sitten paljastuu, että keikan järjestäjä Mika on helkkari soikoon kosketinsoittaja, joka kerää vanhoja synia. Siitä riittää sitten juttua niin pitkään, että jatkopaarit menevät kiinni. Tai näin kerrotaan.
« sivun alkuun 19.11. Seinäjoki, Duuni 406 henkeä
Duuni on tuskallinen keikkapaikka roudaamisen kannalta. Ja esiintymisen kannalta. Se on varmasti tuskallinen myös katsojille. Soittotila on kellarikerroksessa, ja sinne kuljetaan mutkaisia portaita. Lavaa ei ole, mutta tanssilattiasta on teräsaidalla eristetty alue, johon kamat saa pystytettyä. Se tarkoittaa, että vain eturivi yleisöstä näkee esiintyjän. Ja esiintyjä näkee vain eturivin, joka on noin kolmenkymmenen sentin päässä naamasta. Ja valomies ei näe mitään. Tsekin aikana huomasimme, että äänentoistomme sopii paikkaan kuitenkin hienosti: kun Tuomas polkaisee bassorumpua, ilmastointiputket rämisvät pelottavasti, ja salissa housunlahkeet lepattavat.
Soittoaika on kahdeltatoista. Leppoisan päivän jälkeen kokoonnumme takahuoneeseen kymmenen tienoilla. (Mikseivät terroristit iske koskaan kunnon kohteisiin? Kuten Jamban toimistoon.) Pian olemme päättäneet hankkia kaikki buttplug-akvaariot. Tiedättekö muuten, mikä on Rasion jäävuorisalaatti? Tuopillinen kylmää votkaa. Sanottais vielä paljon muutakin, mutta ”we’re all black, when the lights go out”.
Sitten lavalle toteamaan tilanne. Hirveä meteli (useimmin toistuva ilmaus kiertuepäiväkirjoissamme). Siis aivan tajuttoman kova lavameteli. Ja yleisö on kuin onkin lähellä. Paikka on ihan täynnä. Noin toisen biisin aikana tajuamme, että tästä ei voi tulla mitään muuta kuin pirullisen asiallinen rokkisuo! Ensimmäinen aivan mainio rähinätunnelma tällä kiertueella. Setti on nyt yleisön toivomuksesta hieman pitempi, ja sekin tuntuu olevan oikea ratkaisu. Meistä hyvä rokkisetti on noin tunnin mittainen, mutta Brucen mielestä kolmen tunnin. Totuus on jossain tuolla välillä. Joka tapauksessa – tällaisten iltojen takia rokkia soitetaan.
Keikan jälkeen jähmetymme hymyilemään takahuoneeseen, joka on pieni ja vieläkin pienempi. Ja vielä kuuden aikaan hotellihuoneessa soi Whitesnake...
« sivun alkuun 23.11. Jyväskylä, Lutakko Kolmisensataa henkeä
Edessä kaksi iltaa Lutakossa. Molemmat ikärajattomia. Mitä ne järjestäjät oikein ajattelevat? Ikärajattomille keikoille ei tule täysi-ikäisiä. Piste. Vaikka anniskelua onkin. Perkele. Ei meillä ole mitään ikärasismitendenssejä, mutta meidän ydinyleisömme ei nyt vain kertakaikkiaan ole kovin nuorta. Tai ehkä se on. Maailma on muuttunut.
Matka Helsingistä on nopea, sitä tuskin huomaa. Tsekissä korjaillaan soittimia ja ihastellaan uutta isoa lavaa. Lavalla on ääniongelmia, joita Helo koettaa korjata. Yrjänä lainaa rakennusmiehiltä Bostikkia bassoonsa. Pitäähän basson kiinni pysyä.
Lupaavasti Halmkrona alkaa saada iltapäivällä nautitusta pihvistä ruokamyrkytysoireita. Ja Yrjänällä on flunssa. Aina kiertueella... Mitähän seuraavaksi?
Sapattivuoden rumputaitelija Simo tulee hotellille. Käydään alabaarissa. Keskustelu pyörii Jane Austenin tuotannon ja lampaannaimisen tienoilla. Sitten tulee Hukalta soitto, että hänen selkänsä on jämähtänyt täysin, löytyiskö jotain lääkkeitä? Mies ei pysty istumaan eikä kävelemään. Yhdistetty matka-apteekki tuo avun, ja miksaajan jäänteet saadaan ylös takahuoneen lattialta. Hyvältä näyttää, taas. Aika palkata personal trainer koko porukalle?
Lavalle kymmentä yli yhdentoista. Lavan edusta on täynnä melko nuorta porukkaa. Saattavat hämmästellä settiämme, joka painottuu todella vanhaan ja todella uuteen materiaaliin. Noin joka toinen näyttää kuitenkin osaavan suunnilleen joka biisin ulkoa. Tunnelma on hyvä, mutta fyysisesti vaisu, keskiviikkoinen. Näyttää, kuin yleisö pelkäisi orkesteria. Ehkä pelkääkin. Minä ainakin pelkään.
Vähän menee työn puolelle, mutta on silti asiallista soittaa, kun lavasoundi on näin hyvä. Ja välispiikit huonoja. Erittäin huonoja.
Encoren jälkeen puolet meistä pakenee lähimpään yökerhoon, toinen puoli toipuu hetken ja päättää lähteä hotellille nukkumaan. Nynnyt. Mutta on se päivä vielä huomennakin.
Voisiko tähän helvetin tylsään kronikkaan saada vähän sosiaalista kommentaaria, törkeitä paljastuksia ja metafysiikkaa, häh!
« sivun alkuun 24.11. Jyväskylä, Lutakko Neljäsataajotain henkeä
Alfauroshuoltamo. Siinä yhden aikaan iltapäivällä kun herää, tietää ammatinvalinnanohjaajan olleen oikeassa: ois pitäny alkaa flufferiksi. Mutta kun ei. Tosin tänään ei tarvitse tehdä mitään ennen iltayhdeksää. Jossain välissä käydään lounaalla kiinalaisessa, jossa mitään, mitä tilataan, ei ole. Muuten hyvä. Ja musiikkiliikkeessä, jossa on viisi myyjää ja meidän lisäksemme kolme asiakasta. Kun emme varttiin ole saaneet mitään henkilökuntakontaktia, poistumme. Oltais ostettu ainakin kaikki soittimet, vähintään, mutta kun ei.
Hotellissa asuminen on epäelämää. Samat seinät, samat huonekalut joka kaupungissa. Ja kun on kaksi päivää samassa hotellissa, menee jo ihan sekaisin. Säätila on sellainen, ettei huvita lähteä kävelyllekään. Joten telkkari huutaa täysillä, ja niska kipeytyy lukiessa kirjaa huono tyyny niskan takana. Tosin Halmkrona tekee töitä koko päivän. Sen täytyy olla aivan viettelevän hauskaa. Siinä kohtaa tämä kiertueella olo on aina samanlaista, että siinä ei kehity mitään eikä mikään. Suspended animation, life on hiatus, a singularity of nonevents.
Illasta viimein kuumien rommien kautta kävellen takaisin Lutakkoon. Jossa henkilökunta onkin jo säätämässä. Tämä on varmasti ensimmäinen kerta kun emme tee klubikeikalla tsekkiä. Ei kuulemma tarvi. Hukan selkä on auennut sen verran, että hän kulkee jo pystyasennossa. No, drinkkejä ja huonoja juttuja. Sitä, mitä rokkiorkesterit kutsuvat ”säätämiseksi”. Lavalle mennessä tulee olla juuri sellaisessa mielentilassa, että pitää itseään aivan kuninkaana. Se on vaikeampaa, mitä pitemmällä kiertue on. Onkohan ulkomaanbändeillä helpompaa. Nehän ovat kaikki narkkareita.
Tänään on ilo kirmata lavalle. Sali on täynnä ja lavasoundi jo koeteltu. Settilistakin on paranemaan päin. Möykkää, kukkoilua, luimistelua ja antaumusta tarkoin annosteltuna cocktailina. Tänään pääsee kunnon hikeen. Ja siltikään tämä ei ole mikään yhteislauluilta ja pogoilusetti. Olemme kaivaneet tämänhetkisestä tuotannostamme ytimen, joka koettaa kuvastella asioita, joita tänään edustamme.
Siinä suhteessa on muuten merkillistä, että tietyntyyppiset ihmiset (tai kriitikot) tuntuvat kuvittelevan, että esiintyjä kategorisesti on lavalla miellyttämässä ja viihdyttämässä yleisöä. Mikä on ihan täyttä paskaa. Meidän tapauksessamme sellainen on helvetin onneton tapa seurata keikkaa. Kyllä me tiedämme, millainen setti olisi kaupallisesti järkevä. Senhän tietää jokainen saatanan kanssa kaveeraava mainospellekin. Meidän kannaltamme olisi ihanteellista, mikäli puolet yleisöstä olisi raivoissaan, ja loput hämmennyksen vallassa. Se lienee tämä markkinatotalitaristinen yhteiskunta, joka on opettanut ihmisille ”katsojan” roolin, jossa oletetaan, että ”esiintyjän” pitää nuolla hänen persettään, ja se on ainoa päämäärä. Kyllä me tiedämme, mitä me teemme. Joinain iltoina se onnistuu paremmin kuin toisina.
Mutta tänään siis aivan vitun hyvä keikka. Lavalta lähtiessään Yrjänä hyppää katsomoon, ja suoraan jokun varpaille. Anteeksi.
Sitten on muuten taas se kuuluisa yökerhoonlähtemiskutsu päällä. Sillä loppujen lopuksi meissä kaikissa asuu pieni kaatopaikka. Baby Jesus buttplug!
« sivun alkuun 25.11. Lahti, Finlandia-sali Loppuunmyyty
Joukko kalpeita haamuja istuu PurpleHazeksi nimetyn bussin uumenissa ja tuijottaa apaattisina harmaata maisemaa. Eliö on olemassaolonsa panttivanki. Maailmasta ei ole mitään tietä pois. Ei edes se obvious. Takaraivossa sykkii silti tieto, että tänään soitetaan hyvällä lavalla miellyttävässä salissa, ja liputkin on myyty ennakkoon kaikki. Käydään hotellissa kirjoittautumassa sisään. Laitteiston pystytys alkaa viideltä. Bändi tulee paikalle seitsemän pintaan. Janne tohkeilee juuri ostamansa Mars Volta -liven kanssa, mutta ilmenee, että hänen kannettavansa DVD-soitin pykii pahasti. Fanin tuska! Onneksi paikallisesta levykaupasta löytyy myös uusi Morrissey –elämäkerta.
Soundtsekissä etsitään lavavolumetasoa. Äänikuva on taas aivan toinen lavalta käsin kuin salissa. Riitelemme vaihteeksi Petojen soittamisesta. Se kun on niin vaikea saada kulkemaan. Tänään päätetään silti koettaa. Sitä on esiintyjän joskus muuten vaikea hahmottaa, mitä salissa todella kuuluu. Lavasoundi voi olla ihan kuraa, ja salissa kristallinkirkas sointi. Tai päinvastoin. Se on sitä fysiikkaa. Joka ei kestä. Niinkuin solistin flunssainen kurkku. Takahuonetiloissa on mentävä täysissä pukeissa kuumaan saunaan avaamaan ääntä.
Soittoaika puoli kymmeneltä. Asiaa, kerrankin näin. Salin jukeboksi soittaa automaattisena aivan helvetin tylsää musiikkia, kun hiippailemme saunaosastolta lavan taakse virittämään kitaroita. Finlandiasalin kunniaksi täytyy sanoa, että henkilökunta on helvetin ystävällistä, ainakin esiintyjän kannalta. Tänne on mukava tulla. Sitten suhisee alkunauha, ja yhtye lavalle.
Jo toisen kappaleen aikana tiedämme, että, Patea siteerataksemme, ”tästä tulee mahtavaa”. Lavasoundi toimii, lavan eteen tiukkaan pakkautunut (etuosaltaan hyvinkin nuori) yleisö on tiukasti mukana. Hieno tunnelma. Jopa progempi keskiosa keikkaa kirvoittaa yhteislaulua, tai jotain sen tapaista. Ja vaikka soitamme jostain syystä Marmorin aivan helvetin huonosti, ei sekään haittaa. Kertakaikkiaan asiallinen keikka, ja, välispiikkivittuilustamme huolimatta aivan lutunen (?!) yleisö.
Lavalta tultuamme saamme kuitenkin aikaan puolen tunnin riidan muutamista aiheista. Henkilökuntamme livahtaa äkkiä toisaalle kun huudamme patit punaisina toisillemme lavantakaisen pöydän ääressä. Onhan sedissä elämätä!
Tilanteen rauhoituttua menemme takahuoneeseen saunomaan. On melko lepppoisaa. Tänään pääsee halutessaan varhain nukkumaan. Halutessaan.
Irtohuomio: Nettilokista näemme, että jokut sieluparat ovat heti keikalta kotiin päästyään kommentoimassa Kysy-palstalla. Hankkisivat elämän.
Toinen irtohuomio: Mainostelevisiolla pyörii joku ”kids top 20” –niminen ohjelma. Se on maailmanlopun sukua. Pahaa-aavistamattomat lapsiparat opetaan kuuliaisesti diggailemaan järkyttävää corporatehuttua, ja siinä sivussa kymmenvuotiaita opetetaan pukeutumaan kuin olisivat amerikkalaisia crack-koukutettuja prostituoituja. Joo, vanhemmuutta ei enää ole. Me olemme kaikki kuolleita.
« sivun alkuun 26.11. Kuopio, Työnkulma Viitisensataa henkeä
Soihdut sammuu, indieväki nukkuu. Onneksi me olemme mainstreamia kuten Maon joukot vallankumouksen jälkeen. Pian on siis kulttuurivallankumouksen aika.
Harvinaisen hyvin nukutun yön jälkeen on helppoa hilata raunionsa keikkabussiin ja lähteä kohti Savon sydäntä. Matkalla löydämme Hukan ammattitaidolla vielä maailman parhaan taukopaikan: pienen rahtaripysäkin grillin, jonka seinillä on satoja rekkojen kuvia ja katossa satoja nimikoituja kahvimukeja. Ruokalista on täyttä kultaa, lihaa, lihaa ja lihaa. Huipennuksena lihamuki! Aamiaisannos sisältää uppopaistettuja perunasiivuja, paahtoleipää, pihviä, pekonia, paistettuja munia ja salaattia. Lautanen painaa noin kilon ja maksaa 6e. Mahtava paikka. (Millään ACB:llä emme ole periaatteesta käyneet enää vuosiin. Kannatamme yksityisten pitämiä pikkupaikkoja, joista saa palvelua ja persoonallisuutta.)
Lunta tulee taivaan täydeltä. Maisema – se mitä siitä näkyy – on kaunis. Kuopioon saavutaan kolmen pintaan, kirjoittaudutaan tuttuun hotelliin ja lähdetään hakemaan lounaspaikkaa. Pitäähän miehen syödä viisi kertaa päivässä. Ja siinä harhaillessa näkee kaupunkia, saa ulkoilmaa ja kuulee paikallista kieltä, jonka kerrotaan olevan jotain suomensukuista. Osa meistä päättää muuttaa Kuopioon, sillä täällä on selvästi maailman kauneimmat kiinalaiset tarjoilijat. Ja äänekkäimmät pikkujouluseurueet, joille syömäpuikko silmään.
Työnkulma on ylioppilasteatterinkin tiloina toiminut (toimiva?) entinen työväentalon sali. Hieno, kauniisti rapistunut viisikymmenluvun paikka. Sali on ihanteellinen kasata kamat ja valot, lava korkea, happea riittävästi. Täällä on hyvät puitteet ja asiallinen henkilökunta. Tänään pääsee rokkaamaan! Wotevö it miins.
Tsekki on nopea vaivaton. Solisti tosin tekee huomion, jonka mukaan Rasion saatua isommat monitorit, kuulee lavalla kaiken laulua ja omaa soittoaan myöten siitä oikealta puolelta. Toiset vihaavat hiljaisuutta…
Taas kävelylle lumisateeseen, hotellille vaihtamaan keikkavaatteet piälle ja alabaariin hakemaan tuntumaa. Menu: Halmkrona ottaa Fernettiä kouristelevaan vatsaan, Yrjänä kuumaa rommia hunajalla kipeään kurkkuunsa, ja Rasio votkakolaa ihan muuten vaan. Peippo syö 45 minuuttia odottamaansa pizzaa, joka on väärä, mutta kompensaationa raaka. Ei ihme, että ravintolan nimi on Huvirektum. Sitten vaellamme takaisin Työnkulmaan. Keikkaan on puolitoista tuntia.
Joka kuluu kieltenvaihtorutiineissa, laitteiden huollossa, korkeatasoisessa kulttuurikriittisessä keskustelussa sekä tietysti virvokkeita nauttiessa.
Lavalle vartin yli yksitoista. Yleisö on musta lauma, josta töröttää hampaita ja silmiä. Lavalta katsottuna iso sali on täynnä. Väki näyttää olevan tunnelmassa, ja jo toisen biisin aikana porukka laulaa niin lujaa mukana, että melkein pelottaa. Me pönötämme, oiristelemme, riehumme ja kyynelehdimme minkä kykenemme, ja tästä tulee kiertueen tähän asti paras ilta – ainakin joillekin. Energia kulkee salin ja lavan välillä kuten pitääkin, pitkä kokemus tukee ja vapauttaa repeilemään, hiki virtaa ja sisäelimet nauravat. Aivan loistava yleisö saa meidät innostumaan. Eikä äänikään katoa minnekään, vaikka kurkkuun sattuu niin että silmissä hämärtää.
Soiton jälkeen olemme hiljaisia. Mitäpä tässä höpisemään. Kun on näin lähellä ydintä. Sitten pikkuhiljaa toivumme ja alamme hankkiutua kuntoon, jossa nukkuminen voisi olla mahdollista. Siinä kuudelta aamulla.
« sivun alkuun 30.11. Hämeenlinna, Sirkus Kolmisensataa
Helsingissä on ihana talvisää. Sataa jääkylmää vettä, tiet roiskuvat näljäistä loskaa, ja taivas on kuin kanavien väliin jämähtäneen television kuvaputki. PurpleHaze kyyristelee kisahallin parkkipaikalla kun iloinen retkue valuu paikalle. Lähdetään pikataipaleelle Hämeenlinnaa päin. Puolimatkasta sade vaihtuu lumipyryksi ja tien pinta on iljanteinen. Matkanteko hidastuu.
Perillä kirjoittaudutaan taas hotelliin. Huonevarausjärjestelmässä on jotain häikkää, ja se tarkoittaa, että muusikoille tarjotaan jotain muuta kuin mitä on varattu. Se on loogista, sillä emmehän me tuota vuoden mittaan kuin, mitä, jotain parisataa hotelliyömaksua heidä ketjuilleen. Tällä kertaa sentään kompensoidaan hinnassa. Meneehän se neljän hengen huoneessakin. Yksityisyys on ylellisyyttä.
Jättiläishälytys! Sirkus on keikkapaikka, johon meidän ei enää ikinä pitänyt tulla. Sali on hieno, kaksikerroksinen ja bordellinpunainen, lava tilava, takahuone miellyttävä. Siinä hyvät puolet. Huonoihin puoliin voisi lukea sellaiset yksityiskohdat kuin kantoavun puuttuminen, roudauksen kannalta myöhäinen sisäänpääsyaika, liian lyhyt soundtsekkiaika, ja järjestäjän täydellinen piittaamattomuus raiderista. Siitä tulee aina semmoinen olo, että arvostus on korkealla. Onko se niin vaikeaa kävästä siellä sivassa, kun me emme ehdi... Tällä kertaa ei sentään kukaan valita, että soitamme liian lujaa. (Emme me muuten soitakaan lujaa. Te ette halua kuulla kun me soitamme lujaa.) Takahuoneen jääkaapin ovessa on vieläkin miksaajamme Sumpin viime kerralla kirjoittamat lämpimät sanat. Ja Kotiteollisuuden siihen kirjoittamat jälkisanat.
Kotsareista puheen ollen Janne käy ohimennen ostamassa heidän juuri ilmestyneen DVD:nsä (kuinka mielikuvituksettomasti voi tuotteen nimetä!!!), ja MTV –chatti, sekä 112 –video ovat välittömästi klassikoita. Sitäpaitsi alkaa haluttaa viinaa. Tekstiviestipingis selvittää, että Hynynen on jossain ryyppäämässä Holopaisen kanssa. Niin se lakko murtuu. Ja juorulehtihän se tämäkin blogi on. Niinkuin kaikki nykyjänsä.
Takaisin soittopaikkaan, Alkon kautta. Mikä se on tämä viehtymys päihteisiin? Allekirjoittavalla on aivan hirveä yskä, ja ääni on melkolailla paskana. Codesan Comppia, Duactia, Posivilia ja astmalääkettä, kuumaa rommia ja hunajaa. Johan läks. Ja ihan sekasin. Ei tarvi ottaa piiskaryyppyä enää. Normaalit kieltenvaihtorutiinit. Normaalia kokkapuhemeininkiä. Sitten lavalle kymmeneltä.
Tämä on hyvä lava, ja valtavassa salissa on jotain vähän yli kolmesataa ihmistä. Se on Hämeenlinnassa hyvin keskiviikkona. Tunnelma on välitön ja hieno. Aivan vitun hauska soittaa, ja laulukin alkaa sujua. Välillä tulee vähän Paula Koivuniemeä ja jatsia, mutta sehän on joskus pakko. Yleisö on läsnä ja intensiivistä, bändi komea ja atleettinen. Asiat tuntuvat luistavan. Hyvä keikka. Hikistä kontaktipintaa.
Keikan jälkeen lauhduttuamme (henkilökunta joutuu roudaamaan samantien) pistäydymme yökerhossa tapaamassa Rautiaisen Timppaa, joka on ollut akustisella keikalla jossain täälläpäin. A. P. Sarjannon klubilla. Sarjanto tulee halaamaan, ja me, että kukas helvetti tämä on? Kai siinä jotain puhutaankin, julkkisten juttuja, mutta ei muista yhtään, mitä. Onneksi hotellihuoneessa on pizza. On tämä niin herkkää.
« sivun alkuun 01.12. Pori, Bar Kino Nelisensataa
Hotellihuone. Halmkrona nytkähtää hereille ja alkaa sadatella vuolaasti. Kaverista ei viiteen minuuttiin kuulu kuin täysin painokelvottomia ruokottomuuksia. Se tarkoittaa, että hän on vielä päissään, ja siis hyvällä tuulella. Peipponen ja Vänä jonottavat vessaan hammasharjat tanassa. Tämähän on kuin partioleirillä! Alastomia miehiä enemmän kun silmä kestää. Tiesittekö muuten, että Questlinkistä saa ”elokuvakanavan” ilmaiseksi päälle. Vänä tiesi. Onneksi teevee on ”sviitin” toisella puolen. Vaikea lukea kirjaa kun vieressä on liikkuvaa lähikuvaa sodomisoidusta rektumista.
Matka Poriin käy tapauksetta. Tosin käymme viimeistelemässä erään siltatyömaan, joka on jo vuosia ollut kesken. Riuskoja poikia. (Lue: vanhoja, hampaattomia ukkoja, joilla on suuruusharhoja.) Tiesittekö muuten vielä, että 50 senttiä julkaisee oman peniksensä mukaan valetun dildon. Ei ole äijä taitanut ajatella, että päätyy kymmenentuhannen homppelin täytteeksi... Että tämmöset mielikuvat päällimmäisinä.
Porin Tsumulus on samanlainen kuin kaikki hotellit, joissa yövymme. Ei niitä erota toisistaan. Käymme kiinalaisessa vetäsemässä puffetit. Sitten on tuntikausia aikaa lepäillä ja lueskella. Päädymme Halmkvistin kanssa katsomaan Sin City –leffaa, joka on iloinen ja positiivinen kuva ihmisen sisäisestä kauneudesta. Ulkona on samanlainen ilma kuin elokuvassa kun lampsimme sohjossa soundtsekkiin. Lista työryhmän terveydentilasta: Yrjänä – flunssa ja kurkkutulehdus, Halmkrona – vatsa sekaisin ja kramppeja jalassa, Rasio – järjetön leukanivelen selittämätön särky, Hukka – angiina, Väne – flunssa ja vittumainen yskä. Sairasta sakkia.
Bar Kino on metalliseinäinen, luolamainen, korkea paikka, joka on varmasti miksaajan painajainen. Muistelemme, että täällä saa bassarin soimaan väkivaltaisen lujaa. Takahuone on klassikko. Se on oikeasti vessa, jossa on jääkaappi. Aivan mahtavaa. Mutta täällä on mukava henkilökunta ja asiallinen meininki.
Tsekin jälkeen käymme Hukan kotona ruokailemassa. Rouva tyttärineen kokkaa. Aivan mahtavat sapuskat. Myö tykätään sekä äidistä että tyttärestä! Sääli ettei uskalla santsata kolmatta kertaa, kun pitää vielä soittaakin tänään.
Hotellin kautta soittopaikkaan. Ahtaudumme takahuoneeseen, ja toivomme, että salissa luullaan sitä luksuslukaaliksi. Sekoittelemme toisillemme Cosmopolitanit. Meistä on tulossa neitejä, taas. Lavalle puoli kahdeltatoista.
Sali on täynnä, ja parvekkeillakin on täysi kattaus. Eturivin porukka näyttää vähintäänkin järkiheitolta, ja sekasin kai ne on muutkin. Tai mikäpä tässä on arvioimaan, mutta Kalle ainakin väittää, että keikka oli kiertueen paras, tähän asti. Ainakin kaikki tuntuu mielekkäältä, hiki virtaa, feromonit ja räkä vaihtavat omistajaa, DNA-roikkuu lahkeesta ja yrittää jorata. Poseerausta, irveistelyä, vilpitöntä uhoamista. Sitten se on taas ohi. Höyryämme takahuoneessa. Juomme viinaa ja selitämme toisillemme suuhun. Kunnes yksi kerrallaan tähdet sammuvat taivaalta.
Yöllä Kalle ja Rasio horjuvat viimeisinä majapaikkaa kohti. Joulukadulla he keksivät varastaa kaupungin kymmenmetrisen joulukuusen. ”Tuo näyttäis hyvältä bussin katolla!” Aamulla Rasio ei voi käsittää, miksi hänen vaatteensa ovat mullassa, sonnassa ja neulasissa. Elämää mollissa.
« sivun alkuun 02.12. Turku, Palatsi Viitisensataa, väittäisimme
Ei mitään kiirettä herätä. Aamu jatkukoon pitkään lauhkeana. Lähtö on yhdeltä, ja sitä ennen ehtii vielä hakea alakerran kotiruokapuodista rasvaa ja lihaa evääksi. Sitä paitsi meillä on tänään edessämme haaste: ikärajaton keikka savuttomassa ja alkoholittomassa salissa. Kuulostaa vaarattomalta yhdistelmältä, mutta pieni jatkoajattelu tuo mukaan mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Ensimmäinen on, että lähtevätkö Julius ja Claudia, avopari, 28v. kiusaantumaan kakaroitten ja nuorisotoimen järkkärien sekaan vesiselvänä? Toinen, ovatko Oiva, 17, ja Jasmiitta 16, raivokkaat rokkifanit, koskaan kuulleetkaan meistä, ja jos ovat, onko kavereilla kotibileet, vai onko lippu liian kallis, ikäero järisyttävä? Odottelemme siis hauskoja kinkereitä tyhjälle salille. Kaikki tämä, koska aikapäiviä buukattu keikkapaikkahotelli oli saanut viime tingassa jonkun kansainvälisen ammattitapahtuman järjestääkseen…
Eipä mitään. Turussa ollaan neljän pintaan. Hotelli on Ramada, joka on miellyttävän up-scale tällä reissulla. Vastaanottovirkailija on muuten selvästi vetänyt jotain ylipiristävää. Kukaan ei ole noin iloinen työpaikalla.
Tipi ’”Raisio” Rasio”’ei pääse tsekkiin. Hammaslääkäri. Kipu on vain yltynyt ja jotain on pakko tehdä. Muut orkesterilaiset ovat kuudelta tutustumassa paikkoihin. Sali näyttää kouluruokalalta. Ja henkilökunta on Leidit Landella livenä, puheliaampana versiona. Informaatioteoreettinen haaste lienee, kuinka paljon joutavaa sirkutusta universumiin mahtuu ilman vakavia seurauksia aika-avaruuden rakenteelle.
No, lavassa ei ole mitään vikaa. Sointi on väkevä. Katselemme, kuinka paikan tyypit järjestelevät kameroita paikoilleen. Keikka tulee suorana netistä siten, että sitä voi seurata sata katsojaa. Huipputeknologiaa!
Halmkrona ja Yrjänä käyvät kylillä etsiskelemässä ruokapaikkaa. Kaikki ovat täynnä, tai niissä ei muuten vain tarjoilla. Takaisin Palatsiin (nimen logiikassa on jotain samaa kuin uhanalaisen villieläimen käyttämisessä öljy-yhtiön maskottina) vetämään lihaperunalaatikkoa ja kanalasagnea. Hiilihydraatteja, siis. Auts. Onneksi takahuoneena toimivassa kaapissa on hyvää ranskalaista siideriä ja vielä parempaa venäläistä pikku vettä, votkaa. Soitto kymmeneltä. Rasiokin palaa yhtenä kappaleena hammaslääkäristä. Juurihoidosta. Auts.
Kymmenen pintaan havaitaan, että sali on tupaten täynnä. Asiaa. Olimme siis väärässä, ja sekä Julius ja Claudia, että Oiva ja Jasmiitta ovat päättäneet lähteä sanan kuuloon. Alkunauha pyörimään ja lavalle. Jossa huomaamme hienoimman mellakka-aidan koskaan. Lavan editse kulkee punainen naru! Naru! Sen täytyy olla sähköistetty. Jokatapauksessa tunnelma on välitön, eikä miedän puolellamme ole mitään pidäkkeitä. Sahaamme ja pinoamme, höyläämme, ja fiilaammekin vähän.
Aivan mainiota virranvaihtoa yleisön kanssa. Tulee oikein kunnolla hiki. Tai kuten eräs kuulija kirjoitti seuraavana päivänä kysy-palstallemme: ”Näin teidät eka kertaa selvin päin. Olitte ihan paskoja, ja surkea biisilista.” Kuka sanoi, että näit meidät selvin päin?
Esiintymisen päätyttyä keksimme hankkiutua berserkkitilaan. Roudarit roudaavat, lentokone lentää. Rasio, Halmkrona ja Taivainen päätyvät useana kopiona kaupungin kaikkiin yökerhoihin joraamaan kirkastuneessa tilassa. Eivätkä muutkaan ennen kuutta nuku. Vai nukkuvatko?
« sivun alkuun 03.12. Tampere, Pakkahuone 1100 henkeä
Herranpojjaat perkele! Kuvittele marssivasi maan hienoimpaan saliin takanasi keikkaurasi komein backline ja valokalusto ja kasvojesi edessä yli tuhatpäinen yleisö, joka huutaa tahdissa verenhimoisesti bändisi nimeä. Tiedät, miten setti toimii, kuinka bändi on iskussa kolmen viikon kiertämisen jälkeen. Bändin henkilökunta osaa asiansa, ja orkesterilla on kuninkaallinen uho päällä. Salissa on vielä kuvausryhmä, jonka ei totisesti aiota antaa häiritä keikkaa. Sielun ovet selälleen! Mitä meiltä löytyy, se annetaan, vieras on hyvä! Hell! High Water!
Sellainen päivä, joka tähtää vain yhteen hetkeen. Sellainen keikka, jonkä jälkeen ei voi kun lähteä heti niiltä jaloiltaan, vaatteita vaihtamatta, majapaikkaan ja menettää tajuntansa väsymyksestä.
« sivun alkuun 05.-06.12. Helsinki, Tavastiaklubi Molemmat loppuunmyytyjä
Sunnuntai on välipäivä. Ajellaan Tampereelta Helsinkiin hiljaisuuden vallitessa. Perillä kukin liukenee kotiaan kohti. On merkillistä istua aloillaan illalla yhdentoista aikaan, kun keho on virkeimmillään ja haluaa kuulla Suuren Melun. Jotenkin unen päästä saa silti kiinni ennen aamua.
Maanantaina kokoonnutaan Tavalle kuuden aikaan. Väne, Helo ja Hukka ovat jo olleet muutaman tunnin hommissa. Valot on viritetty, henki hyvä herätetty. Bändillä on outo olo selvästi kaikilla. Ihan kuin takana olisi pitempikin tauko. Rasio on viimein saanut hoidatettua kipeän hampaansa kuntoon, ja on jotakuinkin ihmisten kirjoissa. Onneksi tämä kiertueen balanssi säilyy, sillä Halmkrona on nyt sairastunut flunssaan, joka on joukossamme kiertänyt. Hienoa käydä keräämässä kaikki tautikannat ympäri Suomea. Termi sämplätä saa uusia ulottuvuuksia.
Tsekkiä tehdään rauhalliseen tahtiin. Tavastialla on aina ollut vaikeaa saada aikaan hyvä lavasoundi. Siellä kuulostaa esiintyjälle aina jotenkin siltä, kuin salissa olisi hiirenhiljaista, vaikka miksaaja kuinka luukuttaisi. Niin kuin meidän tekee. Ja Yrjänän laulusoundille lava on erityisen hankala. Taajuudet katoavat rakenteisiin, eikä solisti kuule omaa lauluaan kunnolla, vaikka kuinka väännetään. Laulua mittarilentona luvassa…
Alakerrassa, Semifinalissa, soittaa tänään Pohjannaula, jonka tyyppien kanssa vaihdetaan muutama sana ruokaillessa Beatbaarissa. Olemme jakaneet saman treenikämpän jo viisi vuotta, mutta emme koskaan tapaa. Ilveksen kokki Jore on taas tehnyt sapuskaa, joilla koetamme tyrmätä itsemme. Se onnistuu. Huomenna on kuulemma luvassa poronkäristystä. Jättiläishälytys!
Jäämme kaikki takahuonetiloihin odottelemaan keikkaa, johon on kolme tuntia. Talo on tulossa täyteen, ja se lämmittää mielen takana koko ajan. Täysi Tavastiaklubi on maailman parhaita paikkoja soittaa. Ellei paras. Me tilaamme raiderin juomat sosiaalitiloihin. Anne toimistossa väittää, ettei kellään ole noin paljon viinaa raiderissa. On. Sitä paitsi meillä on alle sataviisikymmentä ravintola-annosta. Ja meitä on sentään kuusi, jotka eivät sylje lasiin. Eivätkä mihinkään muuhunkaan. Paitsi piippuun.
No, onneksi Merimaa tulee tapansa mukaan käymään ennen keikkaa. Hän kertoo muutamastakin orkesterista, joilla on helvetin paljon enemmän juomia raiderissa kuin meillä. Niin kuin Motörheadilla… Mutta niitähän onkin kolme. Muistakin asioista tulee anekdoottia loputtomana virtana, kuten asiaan kuuluu. Kaavaillaan myös hieman ensi vuoden kuvioita. Niistä myöhemmin.
Sitten alkaa olla aika. Soittimet viilataan lopulliseen taisteluasentoon, alkunauha hurahtaa soimaan, ja bändi lavalle teuraaksi. Sali näyttää ihan nuijitulta. Tunnelma on ensitahdeista aivan käsittämättömän mahtava. Porukka laulaa mukana ympäri salia ja hetkittäin koko lattia hytkyy miksauspöydän taakse asti. Rok!
Keikan jälkeen olemme aivan puhki. Siis jatkoille!
Seuraavana päivänä palaamme mestoille kuudelta. Teemme tsekin uudelleen, sillä on hyvä saada kosketusta lavaan, vaikka se onkin tuttu. Tänään on luultavasti hiljaisempi päivä, sillä huomenna on työpäivä. Tämä on nyt kolmas kerta peräkkäin, kun ruokaillessa seuraamme Linnan juhlia baarin telkkarista. Hetken harkitsemme, pitäisikö meidänkin kätellä kaikki sisääntulijat. Ehkä ei. Virallinen Suomi näyttää kuvaputkella kotoisalta kerholta tavallista tallaajaa liian hienoissa vetimissä. Keksimme lähteä takahuoneeseen juomaan viinaa. Paitsi ettei siitä tule mitään. Kaikki ovat liian poikki/kipeinä. Päättäjäistunnelmaa. Joka toinen työryhmästä makaa ja yrittää nukkua. Yrjänä yrittää kannustaa ihmisiä viinasten kimppuun. Eihän tuollaista porukkaa kato kukaan. Onko missään tonikkia? Koutala tuo Aron soittimesta nipun punaisia ukulelejä, ja niistä tehdään Petolelejä nimmaroimalla ne bändin voimin. Paidat ovat lopussa ja jotain on myytävä. Soittimet menevät kaupaksi alle kymmenessä minuutissa. Pikkuhiljaa ilmapiiri alkaa sähköistyä takahuoneessakin. Ja viimeistään puoli tuntia ennen lavalle menoa vallitsee normaali hermostuneen energinen tunnelma. Säpinää ja jupinaa. Sitten lavalle.
Sali on yhtä täynnä kuin eilenkin. Täydempi, oikeastaan, sillä tänään meillä on satakunta ihmistä vieraslistalla. Paljon tuttuja katsomassa, siis. Vaikka kavereilla on kyllä tapana istua baarin puolella cooleina. Runkkarit!
Tunnelma ei yllättäen ole sen hillitympi kuin eilenkään. Yhteislaulutuokioita, jorausta, nyrkkejä pystyssä piippuhyllyllä asti. Bändi soittaa ehkä paremmin kuin koko kiertueen aikana. Lavalla on suorastaan hauskaa olla. Jopa välispiikit lomittuvat osaksi keikkaa keventävinä elementteinä pateettisen ja raskaan musiikin lomassa. Ainoa häiritsevä ykstyiskohta on, että muutama usealla keikalla tälläkin kiertueella eturivissä nähty neito saa älykkyyskohtauksen ja alkaa heitellä Halmkronaa pähkinöillä. Meidän käsityksemme mukaan kukaan ei halua suolattua pähkinää silmäänsä sen enemmän kuin maihinnousukenkää nenänvarteensa. Opetelkaa käyttäytymään tai jääkää kotiin. Siellä voitte vaikka ampua oksennusta tennispallotykillä peiliin, jos huvittaa. Mutta muuten meininki on satarautaa. Me emme juuri parempaan pysty. Äidymme jopa halailemaan heti keikan päätyttyä toisiamme ja henkilökuntaamme takahuoneessa. Ote lipsuu.
Sen vuoksi onkin vain hienoa, että myös pian täysin suljettuun takahuoneeseemme pääsee livahtamaan Hesarin likilegendaarinen (ja aina asiallinen) musiikkitoimittaja Mattila. Hirveessä kännissä. Niin kännissä, että se rakastaa meitä ja halaa meitä. Ja kaatuu ja lyö päänsä. Ja halaa meitä. Ja valuu verta. Ja haluaa jatkoille. Meininki on sen verran rivakkaa, että avaamme takahuoneen muillekin tutuillemme. Jotka juovat loput viinamme. Täällä on kuulemma Lostariksi sanottu baari jossain päin, häh?!
Eräs parhaita kiertueitamme. Hienoa, että se on ohi. Koska pääsee taas bussiin?
« sivun alkuun