KIERTORADALLA
KIERTUEPÄIVÄKIRJA 5.10. - 8.12.2007
Painolastina:
A. W. "Arja Hardkoriseva" Yrjänä - basso ja laulu
Janne "liikuntaa vain kun lihakset kramppaa" Halmkrona - kitara
Timo "Eloton John" Rasio - kitara
Tuomas "Funkahtava Barbara" Peippo - rummut
Mara "The Laihava Elvis" Salminen - koskettimet ja bv, mikä bv
Tähtilaivan miehistö:
Hukka Rautava - kuljetus, äänentoisto ja lähes kaikki muukin
Väne Väisänen - valoa ja pimeää vuodesta '94
Pasi Ristolainen - perämies eli försti
Aleksi Keränen - takalinja, kauppa ja juurikasvu
05.10. Turku, Caribia06.10. Kauhajoki, Art Rock Café12.10. Kuopio, Puijonsarvi13.10. Jämsä, HimosAreena19.10. Hämeenlinna, Sirkus20.10. Virgin Oil, Helsinki
05.10. Turku, Caribia
Odotettu ja pelätty, kaihottu ja kammottu Talvikuningas -kiertue alkaa tänään! Melkoisten säätöjen ja vaikeuksien läpi harjoituksia on sittenkin saatu pidettyä ne kaavaillut ja vaaditut kaksitoista kertaa uudella Kaapelin kämpällä. Siinä on muuten seitsemäntoista neliötä hyvässä käytössä! Parasta, että olemme saaneet vongattua kosketinsoittajan pestiin vanhan kunnon (tai ainakin vanhan) Mara Salmisen. Siitä onkin seitsemän vuotta kun hän on koristanut lavakalustoamme viimeksi. Se on vaan tähtitiedettä sinänsä kun eri paikkakunnilla asuvat ja eri vuorokauden aikoihin työskentelevät osittain perheelliset miehet saavat aikataulunsa täsmäämään.
Toinen tähtitieteen laji on tämä setti. Paljon Talvikuningasta ja lisäksi henkeen sopivaa aiempaa materiaalia muodostaa noin puolentoista tunnin ohjelmiston, josta vain muutama prosentti on aiemmin edes livenä soitettua tavaraa. Siinä on muittenkin kiireitten kanssa painivien ihmisten muistikapasiteetti koetuksella. Vielä viimeisessä harjoituksissa monet sointuvaihdot ja tekstinpätkät ovat hakuasteella. Lisäksi mielessä polttelee, että onko tullut vetäistyä taideprossa vähän korkealle. Setti on yhdessä laadittu, mutta silti hirvittää sopivasti. Ei yhtään singleä, ei yhtään yleisönhuudatuskappaletta... Kieli keskellä kämmentä.
Lähtöaamu. Kaapelin pihassa seisoo järkyttävä autonraato. Pitkästä aikaa klassinen keikkabussi, matala, huonokuntoinen sohlo, jonka pohja on vanhempi kuin Peippo! Rokkia. Kamoja kannetaan auton perään, jossa jo lepää PA ja valot. Hukka on lähtenyt aamulla ajamaan Porista viiden maissa ja hakenut Pasin ja Aleksin Tampereelta siinä joutessaan. Kikke ja Mari tuovat uuden CMX-kaupan tarvikkeet ja logistiikkatelineet Porvoosta. Ne solahtavat kompaktisti kamojen joukkoon. On tultu siitäkin vähän matkaa kun paitakauppa oli neljä lajittelematonta pahvilaatikkoa bussin perällä...
Matkaan. Sataa. On harmaata. Loistosää. Peippo matkan varrelta kyytiin ja paskanjauhamisen läikittämä suhautus Turkuun. Caribia on kylpylähotelli ja perheitten suosiossa. Onnea Caribia! Sali on iso urheiluhalli, jossa roikkuu kattokruunuja. Lava on mittava ja kamat sen mukaiset. Näyttää hyvältä. Viiden maissa pääsemme ensi kertaa kokeilemaan, miltä treeniolosuhteiden vaihtuminen oikeaan asiaan tuntuu. Se tuntuu aivan hirveeltä! Kuminaa, sähinää ja vinkunaa. Ei tuu mitään. Päädymme soittamaan koko setin soundcheckissä, mikä on eka kerta koskaan. Jokainen kappale on kuin sumuinen tie, jolta vastaan tulee aina lisää yllätyksiä ja opeteltavaa. Missä pitää seisoa, jonkin merkin nähdäkseen, milloin jokin efekti kannattaa vaihtaa, mitä kuulee milloinkin ja mitä ei kuule... loputon lista lisää muistettavaa. Sitten kello on jo kahdeksan. Pikainen ruokailu ja hetkeksi huoneisiin huokaisemaan. Yhdeksältä kokoonnumme takahuoneessa. Perinteinen huulenheitto ja drinkinvääntäminen ovat poissa. Soittajat pyörittelevät instrumenttejä käsissään käyden mielessä läpi hankalia kohtia. On hiljaista. Salista kantautuu vaimeaa musiikkia. Saamme kuulla, että paikalla on noin kahdeksansataa ihmistä. Se on mainiota. Ehkä suurin yleisömäärämme Turussa muutamaan aikaan. Muutama minuutti ennen lavalle menoa kietaistaan yhdet lasilliset. Jopa Halmkrona, joka on viime ajat sylkenyt lähinnä LaCiehen. Hermostuttaa niin perkeleesti. Vähän kuin unessa, jossa on astumassa mitään osaamatta härkätaisteluareenalle.
Alkunauha. Lavalle. Kaikkivaltias jylähtää käyntiin.
Ja sitten onkin jo pari tuntia mennyt. Encoren viimeiset sävelet vielä leijuvat salissa. Bändi istuu hiestä höyryten takahuoneen sohvilla osaamansa antaneena. Se oli pelottava keikka, ja outo. Mutta me voitimme sen härän. Energianvaihto salissa oli mahtavaa ja erilaista kuin koskaan ennen. Outo ilta. Vaikea sanoa miten. Se huuto, joka ihmisistä lähti, meidän jännityksemme, nuo biisit. Nyt voi avata sen votkapullonkin jo! Ilta on nuorehko. Me emme. Kiertue on korkattu. CMX-keikalla on kuultu viiden minuutin synasooloja ja nähty yhtyeen historian ensimmäinen taustakangas. Joka oli vinossa.
« sivun alkuun 06.10. Kauhajoki, Art Rock Café
Eikä edes yökerhossa käyty. Paitsi Rasio. Aamu koittaa naama kurtussa. Mikään ei ole mukavampaa kuin solahtaa keikkaillan ja sen jälkeisen tyhjennysharjoituksen jälkeen aamiaishuoneeseen, joka on täynnä perheitä! Ja tehän tiedätte, etteivät suomalaiset osaa katsoa ympärilleen, väistää tai olla toisaalta tönimättä, koska eivät osaa puhua. Joka naama kuvittelee olevansa yksin marjametsällä ympärillä viisi metriä tyhjää tilaa. Mitä harvemmin vieras on käynyt hotellisssa, sitä enemmän vaikuttaa sen omistajalta...jne. Zombie-elokuvan näyttämötoteutus.
Tämän koettelemuksen jälkeen roudaus ja nokka kohti Etelä-Pohjanmaata. Jossa kaikkia vierasta murretta puhuvia pidetään perinteisesti maahantunkeutujina.
Salmisen mukanaolo takaa sen, että bussissa ilma on sakeana huonoista jutuista. Mutta pahinta on, että yhdessä vaiheessa Peippo tajuaa ajokorttinsa mahdollistavan tämän kokoisen auton kuljettamisen. Ja rattiin! Se eilinen keikkajännitys ei ollut mitään! Kaveri, jonka kaulus on aina nurin ja housut auki ajaa nyt neljäntoistatonnin bussia. Ja me istumme kyydissä.
Tämän koettelemuksen jälkeen saavutaan vihdoin Kauhajoelle. Joka näyttää tänään aavekaupungilta. Missään ei ole ketään. Bussi keikkapaikan pihaan ja roudaamaan. Bändi kävelee majapaikkaan, joka on viereinen matkustajakoti. Kolmen hengen söpöt huoneet ja tavattoman puhelias omistaja.
Tämän koettelemuksen jälkeen ruokaillaan keikkapaikassa. Sitten vuorossa tsekki. Sali on matala ja mahdumme lavalle naftisti. Kolmenkymmenen sentin päässä laulumikrofonista kulkee kaide, johon yleisö tulee nojaamaan myöhemmin. Ja käyttämään sitä olutpöytänä. Voitteko kuvitella, miltä tuntuu esiintyä, kun etäisyys yleisön eturiviin on alle puoli metriä. Lavasoundi on muhkea ja kaikki vaikuttaa olevan ok. Lähdemme hetkeksi oikaisemaan jalkojamme.
Puoli kymmenen maissa takahuoneeseen. Portsari ei ole ensin päästää kaikkia meistä sisään. Se on keikkamuusikon perusklassikko, eräänlainen hampurilaisateria.
Ovet avataan kymmeneltä. DJ luukuttaa päntiönään apulantaa, uniklupia, naitvissiä ja prodigyä. Eikä mitään muuta.
Tämän koettelemuksen jälkeen alkunauha soimaan ja lavalle. Jossa joku humalainen kaataa räpeltää ensitöikseen tuopillisen olutta Yrjänän efektilaitteeseen, joka sijaitsee mikkitelineen vieressä. Mikään ei onneksi lakkaa toimimasta. Ensi tahtien aikana paljastuu, että Vänen alaviistosta tulevassa valossa instrumentin kaulaa ei näy. Soittamisesta tulee silloin hetkittäin kuin piirtämistä pilkkopimeässä huoneessa. Eli ei kovin hallittavissa olevaa. Tilannetta koetetaan korjata, mutta sitten soitetaan muuten vain pimeässä. Tilanne on muutenkin jotenkin ahdistava. Eturivissä on paljon väkeä, joka selvästi nauttii ohjelmistosta, mutta taaempana seisova väki näkyy meille vain mustina, liikkumattomina silhuetteina. On vaikea päätellä, kuunnellaanko siellä keskittyneesti vaiko vain ihmetellään, että miten nämä Kotiteollisuuden kaverit soittavat tämmöistä helevetin paskaa? Eivätkö oo ees kännissä, niinkö pitäis. Emme anna tilanteen häiritä vaan paahdamme kappaleet sen kun vain ikinä osaamme. Ja poistumme lavalta läpimärkinä.
Tämän koettelemuksen jälkeen ei salista kuulu pihaustakaan moneen tuokioon. Nostamme soittimet niskastamme ja pyyhimme naamojamme hiestä. Istumme alas. Muutama hajahuuto kutsuu bändiä takaisin lavalle. Kun mitään kummempaa ei kehkeydy huikkaamme parin minuutin kuluttua dj:lle, että pistää nyt jotain paskaa soimaan. Musiikki kajahtaa ja silloin pieni osa porukasta alkaa vaatia encorea, jota ei ole enää tulossa. Jos encoren aikoo hommata, ei kannata olla niin ylypiä, että ei pyyvä. Eihän se settiin kuulu. Se ois bändiltä aika holjaa kouhata takasin lavalle fiilistelemään, jos kukaan ei sitä tahdo.
Keikan jälkeen riitelemme puoli tuntia ihan täysillä. Paineita on taitelijoilla. Eikä sitä paranna, että Hukka kertoo Puistoblues-paitaisen miehen kehuneen saliääntä ala-arvoiseksi. (Omituiseksi asian tekee, että paikan kokki, joka seisoi puolen metrin päässä miksauspöydästä kertoi seuraavana päivänä ettei ollut koskaan kuullut Artissa niin selkeitä ja jykeviä soundeja. Ehkä kaikki, mikä ei ole bluesia, soundaa ala-arvoiselta.)
Lopetettuamme tappelun sopuun ryyppäämme kokeeksi kaikki viinat takahuoneesta. Olemme (kuultuamme Pasilta, että keikkasettiämme oli yhden neidin taholta luonnehdittu kaikkien aikojen huonoimmaksi) tulleet siihen tulokseen, että bändin pitää soittaa hirveessä kännissä peräjälkeen kahta tunnetuinta biisiään ja pyytää sitäkin aina välillä anteeksi. Eikä suinkaan kurkotella kuuseen.
Neljän maissa luovimme ulos ravintolasta pihalla kehkeytyvien kyläpainien läpi kortteeriimme ja vaivumme tajuttomuuteen harkittuamme hetken elintarvikekioskiyrittäjiksi heittäytymistä.
Seuraavana päivänä saamme kuulla, että keikasta oli sitten pidetty – maltilliseen tyyliin - juuri sen vaativuuden takia. Että semmosta. Koettelemusta.
« sivun alkuun 12.10. Kuopio, Puijonsarvi
12.10.2007 Kuopio, Puijonsarvi
Joskus maailmassa kiertue tarkoitti, että noustaan keikkabussi-nimiseen teleportaaliin, josta astutaan takaisin muutaman viikon kuluttua väsyneenä, rähjäisenä, ihmeellisesti muuttuneena sankarihahmona. On koettu kummallisuuksia, absuditeetteja, unohtumattomia tuokioita, unohdettuja tuokioita, yhteisepätoivoa, raivokasta lavameininkiä, hurmosta ja krapulaa yhdessä. On kestetty epävarmuutta ja typeryyttä, on nautittu melusta ja tavattu paljon ihania ihmisiä.
Nykyään "kiertue" on viisi, kuusi irrallista viikonloppua hetkiä, joilla ei ole mitään yhteistä kiertueen kanssa, paitsi soittaminen. Perjantaina lähdetään arjen keskeltä ja sunnuntaina palataan. Siinä välissä ihmiset käyvät töissä, imuroivat, tekevät päätöksiä, sukuloivat, whatever muuta kuin asiat joita kuuluu kiertueella oloon. Se on vuoristorata, jonka toisessa ääripäässä seisotaan lavalla huutavan yleisön edessä ja ollaan täydessä hurmoksessa, toisessa jonotetaan nenä tukossa rautakaupan kassalle hankkimassa kompostiherätettä. Tällainen rytmi tekee ihmisen hulluksi, ja sen hulluuden saa kanniskella yksin, kun ei ole sitä muuta kiertueporukkaa ympärillä. Kaikki ovat yksin tahoillaan. Milloin tahansa kaksikymmentä keikkaa perättäisinä päivinä kuin tätä!
Kuopioon lähdetään hajanaisesti. Bussi starttaa Porista. Eri bussi tällä kertaa, vähän parempi. Osa porukasta nousee kyytiin Helsingin kisahallilta, osa Porvoosta tai Mäntsälästä. Ja Tampereen miehet tulevat suoraan Kuopioon. Hienoa yhteishengen rakennusta luovat realiteetit.
Matkalla ei tapahdu muuta kuin että Salminen puhuu aivan helvetisti. Se on virkistävää, sillä orkesterin työssä käyvät jäsenet eivät ole vuosiin jaksaneet puhua ollenkaan. Halmkrona esim. asentaa uutta kännykkäänsä koko päivän sadatellen aina välillä. Jossain välissä Yrjänä kaivaa esiin netissä julistettuun suunnittelukilpailuun lähetetyt työt. Niiden parissa riittää hämmästelemistä pari tuntia. Parhaat valitaan tuotantoon asti. Muutamat ehdotukset ovat muuten vain niin huonoja, että sietävät tulla palkituiksi.
Puijonsarven pihaan tullaan neljän maissa. Kaikille on taas yhden hengen huoneet, joten sosiaalisuus jatkuu. Bändi valuu tsekkiin seitsemäksi. Sali on remontoitu. Takaseinän kangas on poistettu ja tilalla on kaunis tiiliseinä. Siis lavan takaseinä on tiiltä. Ja lavan katto on kovalevyä, jossa risteilee muutama ilmastointiputki. Se tarkoittaa, että jokainen soitettu taajuus heijastuu noista pinnoista takaisin vääntyneenä ja vahvistuneena. Joudumme toteamaan, että mikääääään ei auta: lavasoundi on eräs kamalimpia koskaan. Mistään ei saa mitään selvää ja kaikki soittimet vain sihisevät ikävästi korvissa kuin joku sirkkelöisi suurta, ohutta peltilevyä kivikirkossa. Salin puolelle tämä ongelma ei onneksi välity koko voimassaan. Soittoajaksi on merkitty keskiyö. Se on jotenkin lohdutonta, sekin. Olemme kuulleet, että ennakkomyyntiä ei ole järjestetty ollenkaan, mikä aina on omiaan verottamaan yleisömäärää. Jotkut ihmiset eivät vain halua seisoa syysviimassa jonottamassa ravintolaan. Kuinka vaikeaa se ennakkomyynnin järjestäminen voi olla? Varsinkin, jos se toisi mukanaan pari, kolmesataa ihmistä lisää. Ja sitten nämä soittoajat... Se ei todellakaan ole bändi, joka haluaa aloittaa illan keikan...huomenna.
Illallinen hotellin ravintolassa. Mukava henkilökunta. Sitten kaikki taas tahoilleen. Oletteko muuten koskaan yrittäneet saada modernia hotellitelevisiota toimimaan millään tavalla? Ai ette. Ei kannatakaan. Kaikki pitää ostaa, ja osti mitä tahansa saa joka tapauksessa nähtäväkseen vain saksalaisen taide-elokuvan, jossa on persfinnisiä teinejä kostamassa isälleen porvarillisen kasvatuksen hirveyden.
Takahuone, klo 23.00. Kaikki tulevat CMX-tyypillisesti paikalle sotilaallisella tarkkuudella sovittuun aikaan. Valitettavasti Pasi löytää takahuoneena toimivasta kokoushuoneesta pc:n, ja nyt me tiedämme mm. minkälaisia ovat romanialaiset popvideot. Hämmentävää, että sielläkin halutaan kostaa porvarillinen kasvatus noin.
Alkunauha käynnistyy puolelta öin. Salista kuuluu kova, rytmikäs älämölö, joka rohkaisee meitä lavalle. Sinne siis. Ja hana auki. Soittaminen on aivan helevetin mukavaa, vaikka se lavasoundi on vieläkin todella järkyttävää styroksin pureskelua ja liitutaulu-haarukka yhdistelmää. Yleisö on aivan mahtava, vaikka veikkaammekin, että tämä setti jakaa mielipiteet aivan ennenkuulemattomalla tavalla.
Vajaa kaksi tuntia myöhemmin makaamme puolikuolleina seminaarihuoneessa ja hymyilemme typerästi availlessamme väkijuoma-astioita. Sitä pälätystä kestää neljään. Ja hotellihuoneissa on jatkot. Sillä nukkuminen on pikkuporvarillista.
« sivun alkuun 13.10. Jämsä, HimosAreena
Kuopion tori, aamupäivä. Aurinko paistaa ja Partasen Hanna myy ahvenkukkoa. Vähempi ei riitäkään, sillä kukaan ei kai ole jaksanut nousta hotelliaamiaiselle. Paitsi tietysti Peippo, joka ei jätä ilmaista ateriaa väliin.
Tänään ei ole kiirettä, sillä matkaa on vain keski-eurooppalaiset pari sataa. HimosAreena kuulostaa nimenä pahalta, mutta olemme soittajatahoilta kuulleet sen olevan maan parhaita mestoja, ainakin sisäarkkitehtuuriltaan. Tietyn sekoilun jälkeen karautamme areenan pihaan. Se on hiihtokeskuksen tanssilava, iso, ilmava ja komee. Henkilökunta on ottamassa vastaan, mikä on erittäin positiivista ja suhteellisen harvinaista. Mutta jos meillä on Kuopion kokoisessa kyllä kuulemassa viisisataa ihmistä, niin miten on pikkukylässä? Eli saako järjestäjä omansa takaisin. Sillä tällä lavalla soittaa illan kyllä bändi kuin bändi vaikka keskenään. Sen verran hyvältä lavasoundi vaikuttaa eilisen jälkeen.
Otamme lunkisti, majoitumme, ihailemme maisemia, otamme tirsat. Keksimme Escobarin veljeksille valistuskampanjan ensi vuodeksi. Sen iskulause kuuluu: kokaiini on parasta huumetta! Tosin meille riittää päivällisen kanssa nautittu olut, kuten aina ennenkin. Vähän outoa tämä vesilinja ennen keikkoja on vanhoille ekstaasiin hakeutujille, mutta jo sinänsä erikoista. Ja kuten sanottu, ei tätä materiaalia voi soittaa kuin kofeiinin kiilto silmissä.
Minkä jälkeen istumme takahuoneessa jo kolme tuntia ennen keikkaa. Rasio ja Yrjänä ottavat jopa drinkit. Soittoaika on taas....huomenna. Lyttisen Veikko ohjelmatoimistostamme tulee yllättäen visiitille. Hän on ajanut Tampereelta sanankuuloon, koska sanojensa mukaan diggaa talkkaria aika lailla ja tietää tämän hyväksi paikaksi kuunnella bändiä.
Rasio ja Yrjänä ottavat toisetkin drinkit.
Karautamme lavalle. Valtava sali on sopivasti kansoitettu ja soitamme meiksi aika perkeleen hyvän keikan tajusi sitä kukaan eli ei. Ja aika moni tajusi. Ruostetta ei soitettu.
Eikä Kultanaamiota. Vaikka ne onkin hyviä biisejä. Encoret menevät jo tunnelmoinnin piikkiin. On tällä lavalla vain niin mainiota soittaa. Vaikea selittää kuinka hienoa on, kun lavasoundi toimii kerrankin soittajalle itselleenkin!
Tunti setin päättymisen jälkeen Aleksi, joka mm. urhoollisesti pitää kauppaamme tällä kiertueella tulee kertomaan nähneensä salin perällä epileptisiä sammumisia seisovilta jaloilta ja viisi senttiä kauppapaidoista ammuttuja tahattomia oksennussuihkuja. Eli äreet kinkerit. Joita mekin vietämme sekä baarissa että takahuoneessa kunnes baarin henkilökunta ehdottaa meille poistumista. Asiaa!
« sivun alkuun 19.10. Hämeenlinna, Sirkus
Sirkus, joo. Takahuoneen seiniltä julisteita tavaillessa huomaa, että paikassa eivät indie, vaihtoehto, tai muuten vaan kummalliset aktit juhli. Ellei sellaisiksi lasketa Scandinavian Hunksia, Anne--- Mattila -alkuisia laulajia, Frederikiä tai Sillanpään Jartsaa. Mutta tunnustusta täytyy antaa sille kuvataiteijan alulle, joka on vaivaa nähden kokenut hitleröidä useat seiniltä hymyilevistä viihdetaiteijoista. Pillunkuva, viikset ja hakaristi ovat aina niin punk...
Tänään tullaan paikalle taas hajanaisesti. Yrjänä jopa henkilöautolla Porvoosta puolisonsa ja Lilithin Marin kanssa, jotka tulevat hoitamaan kauppaa Aleksin ollessa estyneenä. Sirkuksessa jatkuu totutun jämpti tylytyslinja viihdetaitelijoita kohtaan. Raideri on vedetty yli ja kamat on roudattava ulos asiakkaiden lomitse yöllä heti keikan päätyttyä. Jääkaapista löytyy muun muassa kokonaista kahdeksan pulloa maailmankaikkeuden makeinta siideriä. Onneksi tilannetta kompensoi eräs maan parhaista lava-akustiikoista. Kaksikerroksiseen saliin ei kuulemma saa tolkun soundia niin millään, mutta lavalla kaikki kuuluu, erottuu ja vieläpä soundaa syvältä ja voimakkaalta. Se on harvinaista, että bändi kuulostaa omiin korviinsa muultakin kuin munaleikkurilta. Rummut jytisevät, basso möyryää ja kitarat leikkaavat. Tosin soundcheckin pääosa kuluu Halmkronan koettaessa saada selville, mikä hänen langatonta lähetintään vaivaa. Se paukkuu, vinkuu ja rytisee. Rasio ehdottaa, että kyseessä on yksinkertaisesti Jannen midaksen kosketus. Vaikutelmaa vahvistaa se, että mainitun taiteilijan upouuden puhelimen värinähälytys tilttaa päälle ja kaverista saa sähköiskuja. Dedusoimme kyseessä olevan induktion. Sitten kello on jo puoli yhdeksän ja bändi lähtee syömään hotellinsa. Missä pöytään laskeutuukin kiitettävä määrä pizzoja, ceasarsalaatteja, pihvejä ynnä burgereita oluella alas huuhdeltavaksi. Aterian aikana juttujen taso on niin korkea, että on kumma kun laasti pysyy katossa. Sitten, yllättäen, päätetään lähteäkin takahuoneeseen jäkittämään sen sijaan, että mentäisiin hotellihuoneisiin. Se sujuu hyvin. Ensimmäisen puolen tunnen aikana kukaan ei sano mitään. Hyvää jäkitystä.
Soittoaika on kahdeltatoista, tottakai. Muistamme aiempien keikkojemme täällä olleen tunnelmaltaan vähän outoja. Tähän saliin liittyy joku ihme seisoskelumentaliteetti. Tosin se voi johtua bändistä. Tai bändin vaikutelma siitä, että lavalta näkee kaiken, mitä salissa tapahtuu, joka ilmeen, joka eleen. Se on melko aavemaista.
Vielä viisi minuuttia ennen lavalle lähtöä yhtyeen tunnelma on oudon arkinen. Ei mitenkään tunnu, että on menossa yleisön eteen. Jotenkin kuvittelemme, että salissa ei ole ketään. Sitten alkunauha kajahtaa ja karautamme parrasvalohin (jotka tietysti Vänällä ovat lähes pimeyttä). Salissa onkin hyvin porukkaa, luultavasti eniten, mitä meillä on ollut Hämeenlinnassa. Saa nähdä, miten proge uppoaa. Ja hyvinhän se uppoaa. Eturivit osaavat kaiken ulkoa, huitovat ja mesovat. Taaempana olevista ihmisistä ei näe, ovatko he vaipuneet kuuntelemaan, vai harkitsevatko poistumista. Ehkä se on sama asia. Joku pariskunta yrittää jopa tanssia, mistä friikkipisteet.
Bändi soittaa pientä hutelehtimista lukuunottamatta melko tiukasti ja tarkkaan. Noin setin puolivälissä eturiviin pakkautunut pariskunta alkaa huudella “vanhoja biisejä” (juuri kun olemme soittaneet seitsemän vuotta vanhan kappaleen) ja kysellä “missä on CMX?”. Tekee mieli kertoa heille, että he ehkä näkevät mainitun juuri soitannollisesti parhaassa iskussaan ja hukkaan tuntuu menevän. Tiedämme paikalla olevan varmasti muita samoin ajattelevia. Onhan se tottakai ärsyttävää, että biisilistasta ei järjestetä kännykkä-äänestystä juuri ennen keikkaa joka mestassa. Vaan kun taide ei ole komiteamietintö ja elävä bändi ei ole itseään toistava automaatti. Kuten sanottua, me tunnistamme nostalgian arvon rokkikeikan raaka-aineena, mutta emme lähde siihen mukaan tänä syksynä. Koemme tehneemme jotain tärkeää, ja haluamme kunnioittaa samaa asennetta lavalla. Ellei sitä käsitä, ei ole kyllä koskaan todella kuunnellut meidän laulujamme.
Yhä tiukkenevan finaalin jälkeen encorea vaaditaan salista käsin joka tapauksessa raivokkaasti. Palaamme lavalle, ja rituaali jatkuu vielä vartin verran. Olemme yhä vakuuttuneempia, että viimenen encorebiisimme on sovituksena ja vetona – kuten Savon sanomien keikka-arvostelussa sanottiin – varsin erikoinen valinta. Mutta sitä on niin saakelin hieno soittaa näiden vuosien jälkeen! Sitä nostalgiaa.
Sitten solahdamme takaisin takahuoneeseen hengittämään ja analysoimaan kulunutta työvuoroa. Kollektiivinen kokemus näyttää olleen hyvin positiivinen. Rasio jopa väittää, että hän nautti soittamisesta suuren osan ajasta. Mutta eihän se voi olla totta. Siis yökerhoon. Paitsi Yrjänä, joka lähtee hirvien lomitse Porvooseen. Ei sentään ratissa.
« sivun alkuun 20.10. Virgin Oil, Helsinki
Sali velloo ja möyryää, huutaa takaisin ja irvistää, melu koettelee aistimisen rajoja. Valot vyöryvät huoneen yli ja takaisin yhä uudelleen raastaen väsyneet verkkokalvot näkemään yhteisen hallusinaation värit. Juomia kannetaan, kaadetaan, juodaan, hiki virtaa. Lavalla bändi, yhtye, orkesteri, viisi aikuista miestä, pieksee soittimiaan keskittyneen oloisina, kuin vihassa. Loistava yleisö, hirveä, hirveä melu, rituaalin kaikki osat kohdallaan!
Seisemän tuntia aikaisemmin tulemme Virgin Olin saliin, missä henkilökunta on juuri saamassa laitteistot pystyyn. Kaikki vaikuttavat väsyneiltä, mutta keskittyneiltä. Luvassa on täysi sali. Tänään pääsee antamaan kaiken minkä osaa. Soundchekki sujuu mutkitta ja lava soundaa aivan erinomaiselta, kovalta, räkäiseltä. Soittaessaan tuntee, että selän takana on voimaa, joka riittää kantamaan jostain syystä keikaksi nimetyn parituntisen varjopainimatsin läpi taas kerran. Vaikka jokainen kerta onkin ainoa ja katoaa jo tapahtuessaan aikaan ja muistiin.
Virginin tunnelma on rento ja talo tarjoaa erinomaiset ruoat. Yhtye siirtyy pikkuhiljaa yläkerran sokkeloitten läpi takahuoneeseen. Edessä on kolmetuntinen keskittyminen, jota halkovat huonot vitsit, työpaikkaväkivalta ja kaikenlainen muu näennäisen joutilaan miesporukan hermostoa levon ja valmistautumisen taustalla sähköistävä toimi.
(Elektonisen tiedonvälityksen maailmassa törmätään vuoden hupaisimpaan vastakkainasetteluun: Rateyourmusic -nimisen maailmanlaajuisen sivuston syövereissä raivoaa taistelu Talvikuninkaan ja Radioheadin uuden albumin kesken. Hyvin pisteitä kotimaasta kerännyt levymme on jossain vaiheessa saavuttanut sivuston listalla sijan kaksi, ja nyt suuri joukko Radioheadfaneja kaikkialta maailmasta koettaa pudottaa sen antamalla levylle mahdollisimman huonot pisteet saadakseen suosikkinsa mahdollisimman korkealle, tietysti kuulematta nuottiakaan meiltä. Ja eihän se ole edes englanniksi. Hienoa lukea olevansa corporate rockia tai popmetallia. Joku ehdottaa jopa Suomen hävittämistä ydinasein. Tosin löytyy sieltä asiallistakin keskustelua. Onhan se hupaisaa partiohenkeä, että miljonääri-indierokkareitten fanit käyvät siperialaisen kokeellisen musiikin kimppuun niin hanakasti...)
Yhdentoista maissa otetaan asetuksen vastaisesti drinkit. Pitkiä ovat illat näin istua, jännittyneenä ja kärsimättömänä. Ja sitten on pian aika lähteä kohti esiintymislavaa soittimet tanassa.
Sitten: sali velloo ja möyryää, huutaa takaisin ja irvistää, melu koettelee aistimisen rajoja...
Kaiken kaikkiaan eräs parhaita esiintymisiämme koskaan, siltä tuntuu!
« sivun alkuun