0. Epäakateeminen esipuhe eli "tätä et yliopistolla kuule"
Tämä seminaarityö on tehty syksyllä 1996 Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitokselle. Opponenttina toimi Samuli Knuuti. Kuten otsikko kertoo, käsittelen vain yhtä Yrjänän lyriikan teemaa. Tämä siksi, että seminaarityön tila on rajattu (noin 20 sivua), ja tahdoin mieluummin puhua yhdestä asiasta seikkaperäisesti kuin kymmenestä päällisin puolin. Teen mahdollisesti Yrjänästä myös gradun, ja siinä olisi tilaa tutkia myös hänen tekstiensä muita teemoja: laulajan roolin problematisointia, huumoria, jne. Discopolis-levy ei ehtinyt tutkimukseen mukaan..
1. Johdanto
1.1. Yrjänän asema suomalaisessa rock-lyriikassa
Aki Yrjänä (s. 1967) on merkittävimpiä uusia suomalaisia rock-lyyrikoita. Hän on noussut 1990-luvulla varsin nopeasti maineeseen ja saavuttanut (kuten CMX-yhtye laajemminkin musiikillaan) sekä kriitikoiden arvostuksen että sittemmin myös suuren yleisön suosion. Nähdäkseni Yrjänä on parhaita suomalaisia sanoittajia, yhtä tärkeä kuin Ismo Alanko tai Tuomari Nurmio.
Yrjänä edustaa sanoitusperinteessämme omaa uutta suuntaansa. Hän on opiskellut yliopistossa teologiaa ja uskontotiedettä sekä perehtynyt muutenkin syvällisesti uskontoihin ja mytologiaan, nyttemmin enenevässä määrin myös antropologiaan ja psykologiaan. Kaikki tämä näkyy hänen teksteissään: niiden kielikuvamaailma on voimakkaasti vertauskuvallinen ja mytologissävytteinen. Aiheiden käsittely on yleensä melko abstraktia. Tässä on käsittääkseni takana pyrkimys yleispätevyyteen: siinä missä suomalaisessa sanoitusperinteessä on totuttu kirjoittamaan protestinomaisiakin lauluja yksittäisiin asioihin ja ihmisiin kohdistuen, Yrjänä liikkuu laajemmissa maisemissa. Koko hänen lyriikassaan ei esiinny yhtäkään paikannimeä (tai muuta vastaavaa erisnimeä), ja ainoa nimeltä mainittu ei-mytologinen henkilö on Mantovani - hänkin enemmän tyylinsä edustajana kuin yksilönä ja vieläpä Yrjänän kaikkein parodisimmassa tekstissä ("Nainen tanssii tangoa", CMX 1994).
Myös Yrjänän käyttämä kieli on epätavallista: mytologinen kuvasto tuo sanoituksiin ajoittain vanhahtavan tunnun. Slangi-ilmaisuja ei ole. Loppusointuja Yrjänä käyttää erittäin harvoin, mitä taas muut suomalaiset sanoittajat ehkä Kauko Röyhkää lukuun ottamatta tekevät yleensä hyvin paljon.
Yrjänä on voimakkaasti yhteiskunnallinen ja pohtiva lyyrikko. Kantaaottavuus pätee luonnollisesti kaikkiin merkittäviin sanoittajiimme, mutta Yrjänän kritiikki lähtee erilaiselta pohjalta kuin muiden. Hän on filosofisempi ja kuvaa mm. henkisyyden vähenemistä sekä rationaalisuuden ylikorostamista muiden arvojen kustannuksella. Ainoastaan Ismo Alanko on nähdäkseni ajoittain Yrjänän kanssa jossain määrin samoilla linjoilla käsitellessään älyn jumalointia ja halua vapautua rationaalisuudesta - tästä esimerkkinä vaikkapa Alangon kappaleet "Rakkautta ja hölynpölyä" (Alanko 1993) ja "Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen" (Alanko 1996). On vielä huomattava, että Yrjänän sanoitusmaailma on paljon holistisempi kuin kenenkään toisen suomalaisen sanoittajan: hän käsittelee lähestulkoon joka tekstissä samoja teemoja.
1.2. Rock-tutkimuksen kenttä ja ongelmat
Merkittävä rock-sosiologi Simon Frith pohtii Sound effects-teoksensa esipuheessa rock-tutkimuksen vähyyttä (Frith 1983, 4-11). Hän tuo esiin rockin merkityksen suuruuden nuorisokulttuurin ja -muodin sekä levyjen myyntilukujen (ja tässä prosessissa liikkuvan rahan) kautta ja kummastelee tutkimuksen puutetta. Tosiasia on, että niin Suomessa kuin muualla maailmassakin rockia on tutkittu "vakavasti" erittäin vähän. Tästäkin tutkimuksesta suurin osa on luonteeltaan sosiologista: esim. juuri Simon Frith tutkii kirjoissaan (mm. Frith 1983 ja Frith 1988) lähes yksinomaan rock-muotia, tähtikulttia, rock- teollisuutta, rock-bisnestä jne.
Rock-lyriikkaa, omaa tutkimuskohdettani, on käsitelty kirjallisuuden näkökulmasta mitättömän vähän. Rock-tutkimuksissa puhutaan tavallisesti yleisluontoisesti rock-lyriikasta, mutta yksittäisten sanoittajien tuotannon analyysiin keskittyviä tutkimuksia on hyvin niukasti. Suomessa on tutkittu vain Juice Leskistä (Halme 1992) ja Kauko Röyhkää (Westersund 1995 sekä painamaton gradu vuodelta 1993). Lisäksi Roo Ketvel on haastattelujen pohjalta kirjoittanut sinänsä hyvin mielenkiintoisen kirjan (Ketvel 1989) jossa useat rock-lyyrikot - mukana myös hyvin merkittäviä tekijöitä kuten Ismo Alanko, Kauko Röyhkä ja Gösta Sundqvist - kertovat maailmastaan ja sanoituksistaan. Teos ei kuitenkaan ole kovin analyyttinen eikä yksityiskohtainen.
Yksi syy rock-lyriikan tutkimuksen vähäisyyteen on epäilemättä se, että kyseessä on nimenomaan laululyriikka. Tämän ovat huomioineet myös Halme (Halme 1994, 24-27) ja Frith (Frith 1983, 34-38). Rock-lyriikka ei ole pelkästään paperille painettuja sanoja, vaan ennen kaikkea niiden tulkitsemista. Laulajalla voi olla ironinen suhde kirjoittamaansa, mutta tämä ei aina näy itse tekstissä, vaan kuuluu vasta laulussa. Samoin sanojen painotus tulee selväksi vasta kun kuulee ne laulettuna; äänensävy - tai jokin muu keino, esim. toisto - ilmaisee tärkeimmät kohdat tekstissä. Tällaisten seikkojen kirjallinen kuvaaminen on vaikeaa. Juuri tämän vuoksi olisi erittäin hyvä, jos tutkimukseni lukija olisi myös kuullut käsittelemäni laulut, tai ainakin joitakin niistä (ja ylipäänsä Yrjänän äänen).
Toinen tärkeä kysymys ja ongelma on musiikin merkitys. Myös sävellys voi antaa tekstille aivan uusia merkityksiä. Esim. CMX:n tapauksessa vaikkapa "Kultanaamio"-laulun (CMX 1994) ihmissuhdetematiikka muuttuu poikkeuksellisen ilkeäksi ja ironiseksi juuri siksi, että sen musiikillinen muoto on kevyt, jopa euroviisumainen pop-ralli - formaatti, jossa on totuttu käsittelemään rakkautta pelkkänä autuutena. Tällaisten sanojen ja musiikin suhteen hienouksiin perustuvien merkitysten ja lisäulottuvuuksien analyysi on kirjallisesti myös erittäin vaikeaa.
Käsittelen Yrjänän tuotantoa ensisijaisesti tekstinä - musiikin tarkempaan analyysiin ei ole tilaa, enkä tiedä millaista metodia siihen voisi käyttää. Mainitsen erikseen niistä paikoista, joissa laulu tai musiikillinen muoto tuo tekstiin merkittäviä lisäulottuvuuksia ja painotan, että lukijan kannattaa itse kuunnella käsittelemiäni lauluja.
1.3. Tutkimuksen tavoitteet
Nähdäkseni Yrjänän lyriikan hallitseva teema on aidomman kokemis- ja elämistavan ja tätä kautta jonkinlaisen henkisen todellisuuden etsiminen. Tähän pakottaa maailman vallitseva olotila: yhteiskunta kuvataan paikkana, jossa henkisyys on sysätty syrjään ja vallitsevina arvoina ovat äly ja arvottomuus. Etsijältä vaaditaan ensinnäkin erottautumista tästä henkisesti kuolleesta maailmasta ja toisenlaisten arvojen rakentamista, sekä toiseksi parempaa tietoisuutta omasta itsestä ja omien elämää kahlitsevien rutiinien hajottamista - introspektiota ja transsendentalismia.
Tämä teema hallitsee Yrjänän lyriikkaa erittäin voimakkaasti. Vain hyvin harvat laulut liikkuvat toisenlaisessa aihepiirissä. Tällaisia ovat esim. melko puhdas rakkauslaulu "Päivälintu" (CMX 1995), Raamatun Maria-myyttiä pohdiskeleva "Marian ilmestys" (CMX 1992), ystävää tai muuta läheistä uhkaavan kuoleman aiheuttamaa hätää käsittelevä "Ainomieli" (CMX 1992) sekä Yrjänän lyriikan nähdäkseni selvin outo lintu, hyvin henkilökohtaiselta vaikuttava "Elokuun kruunu" (CMX 1994).
Kuvaan työssäni Yrjänän lyriikan yhteiskunnallisuutta ja ennen kaikkea henkisyyden etsimistä. Varsinaisena tutkimusongelmanani on kysymys siitä, millä tavalla ihminen Yrjänän lyriikan maailmassa voi nousta kohti henkisyyttä ja kokonaisuutta, ja millainen tämä kokonaisuus on luonteeltaan. Tätä aihetta käsitellään monilta kanteilta, ja pyrin annettujen vihjeiden avulla hahmottamaan sitä maailmaa, jonne sanoituksissa hamutaan.
Käytän materiaalinani pääasiassa kolmea viimeisintä CMX-levyä, jotka ovat Aurinko (CMX 1992), Aura (CMX 1994) ja Rautakantele (CMX 1995). Tämä siksi, että näillä levyillä Yrjänän ilmaisu on laadultaan parasta ja aiheiden käsittelyssä on päästy syvemmälle. Aiemmat julkaisut, Raivo (CMX 1989), Kolmikärki (CMX 1990) ja Veljeskunta (CMX 1991) ovat kyllä teemoiltaan samantyyppisiä - tosin siten, että rankka yhteiskuntakritiikki on etsintätematiikkaa enemmän pinnassa - kuin myöhempikin tuotanto, mutta niiden sävy on kehittymättömämpi ja huomattavasti pessimistisempi: "paratiisi nurkasta nurkkaan / täynnä onnettomia sieluja / onnettomia kuoltuaan / kesken tyhjyytensä // verikaivoon viskatut huutavat / loputonta armoa / käsivarsilla / käsivarsilla joita ei tule / ei ole, ei muisteta" ("Kuolemattomuuden ääni", CMX 1990). Viittaan aiempiin levyihin kuitenkin silloin kun niistä löytyy mielestäni aiheellista pohjustusta käsittelemilleni teemoille.
2. "Valtateillä etenee projektit..."
Käsittelen seuraavassa nykymaailmaa sellaisena kuin Yrjänä sitä hahmottelee. Maailman luonne (rahaan perustuva pyrkiminen, "informaatioyhteiskunta", pinnallisuus ja arvojen romahtaminen) on tärkein syy etsimisen välttämättömyyteen: koska maailma ei tarjoa vastauksia tai sisältöä, niitä on lähdettävä itse luomaan tai etsimään.
Mainitsemani henkisyyden puuttuminen nyky-yhteiskunnassa tarkoittaa sekä puhtaan uskonnollisuuden (miksi tässä yhteydessä katsotaan myös aiempina aikoina tärkeinä vaikuttaneet riitit ja muut menot) että filosofian ja muun viisauden sysäämistä syrjään. Viisaudelle ei ole tilaa, koska ainoastaan rahalla on merkitystä ("valtateillä etenee projektit / tuhoon ja kadotukseen / jota voitoksi kutsutaan" ["Rautakantele", CMX 1995]). Tämän seurauksena nähdään ihmisiä, jotka toisaalta eivät ehkä edes tiedä, että heidän maailmastaan puutuu jotakin oleellista, mutta toisaalta usein kokevat itsensä jotenkin hajanaisiksi. Hajanaisuus ja rikkinäisyys johtuu osaltaan siitä, että yhteys menneisyyteen ja juuriin on monella tapaa poikki. Henkisen perinteen kuoleminen on vain yksi puoli asiaa. "metsän väki on kaupungissa sokea / perkele sen tänne johti / antoi lapion käteen / pani kaivamaan hautaa / ikävyydelle muistomerkkiä" ("Rautakantele"). Yhteiskunnallinen muutos on tapahtunut ja tapahtuu nopeammin kuin ihminen kykenee ymmärtämään.
2.1. Rituaali
Riittien ja henkisyyden katoamista kuvataan suoraan esim. lauluissa "Yöllisiä" (CMX 1995) ja "Palvonnan eleitä" (CMX 1995). "Yöllisiä" kertoo alitajuntaan sysättyjen voimien esiintulosta tilassa, jossa ihminen ei kykene käsittelemään maailmaa puhtaan rationaalisesti: unessa. Laulun kertosäe kuvaa sitä alkukantaista hurmosta ja kauhua, johon ihminen tempautuu mukaan; tunnelma on villi kuin bakkanaaleissa:
"pyörien kieppuen parkuen nauravat mukaansa raastavat tanssien hulluuden laulaen painien ilkkuen pilkaten kuink' ilosta raivosta itkien raahaudutkaan"
Mutta tälle primitiivisyydelle ei anneta tilaa. Se nähdään jonakin pahana, josta pitää vaieta ja joka pitää jollakin tapaa hyvittää: "kaikki anteeksi annettu / kannettu valkeat lakanat narulle kuivumaan / ikkunat pesty ja pihamaa lakaistu / uni kuin häpeillen vuoteeseen jätetty on". Näin ihmisen primitiivisempi puoli - jota ei tarvitse tulkita pelkäksi mielipuolisuudeksi vaan ylipäänsä rationaalisuudelle alistamattomaksi tuntemiseksi ja kokemiseksi - jää kummajaiseksi, jota vastaan pitää taistella sen sijaan että se otettaisiin osaksi elämän kokonaisuutta. Tästä primitiivisyydestä ihminen ei kuitenkaan voi päästä lopullisesti eroon ("sanat katkeaa / askareet päättyy / kun salojen takana / petojen mylvintä / räikkien rääyntä käy") ja tukahdutettuna se alkaa ahdistaa - kuten "Metallipurkaus" (CMX 1991) asian ilmaisee: "jokaisen tyyni ja suljettu kasvo / piilottaa kirkuvan hirviön".
Toinen rituaalisuutta käsittelevä laulu on "Rituaali" (CMX 1989). Se on tavallaan äärisarkastinen kuvaus siitä, kuinka nykyajassakin on omat perverssit ja kauhua täynnä olevat rituaalimenot: "nostamme ruumiit / päittemme ylle / laulamme virren / kaikilla on hauskaa". Rituaalisuuden ja primitiivisyyden toista, puhdasta ja vapauttavaa puolta käsitteleviä lauluja ovat taasen mm. "Timanttirumpu" (CMX 1992, laulun teksti "venehellä vaskisella / kuutilla kuparisella / ylisihin taivosihin / alisihin maaemihin" on kansanruno ja esiintyy Kalevalassakin Väinämöisen lähdön yhteydessä; "Timanttirummun" rituaalisuus on enemmänkin musiikillista - mantranomainen teksti tukee laulun rituaalista puolta), "Yö ei ole pimeä päivä" (CMX 1992) ja "Kulje vasten" (CMX 1991).
2.2. Sairasvuode
"Palvonnan eleitä" puolestaan keskittyy kuvaamaan maailmaa, jossa "aiheet ja käsittely tapaa" (mikä tekstin kontekstissa tarkoittanee sitä, että puhutaan roskaa merkityksettömistä aiheista) ja "mielettömät odottavat vuoroaan / veitset valmiina". Huomio kiinnittyy uskonnollisen sanaston paljouteen: teksti kertoo kuinka poissa ovat enkelit, pasuunat, mirha, viisikannat ja Sofia (viisaus). On vain sairasvuode ja likaiset astiat sekä itseään toistava maailma ("likaiset astiat joissa eiliset / odottaa uutta tulemista" ja "häilähti äsken kuin kurillaan / rytmin seassa itkeskellen / muisto jostain tulevasta").
Tässä maailmassa elävät ihmiset jotka periaatteessa ovat hätääntyneitä tilastaan ("eihän tämän näin pitänyt / laulaa ikuista kertosäettään") mutta eivät kykene muuttamaan sitä ("eivätkä halua yrittää / niin kauan kuin se mitä elämäksi sanotaan / heittää murusia käteen") ja tyytyvät niihin merkityksiin ja lepytteleviin vastauksiin, joita tiedotusvälineistö tarjoaa ("kun ajan ikonit syytävät lempeitä hymyjään / kunnes kasvot mätänee / kunnes muistan kaiken ulkoa / eikä tekoja enää tule").
2.3. Rytmitehdas
Edellisissä sitaateissa esiintynyt rytmin, tukossa olemisen ja itsensä toistamisen kuvasto on Yrjänän lyriikassa erittäin oleellista. Rytmitehdas (CMX 1991): "päivällä tehdas takoo rytmin / ja musta savu kohoaa" ja Tanssitauti (CMX 1991): "heti aamusta kun heräät / on pakko tanssia / tanssia tykin tahdissa / tanssia pillin mukaan". Rytmi on tavallaan merkitys: se sitoo tietoisuuden aikaan ja luo harhan eteenpäinmenosta ja jatkumosta. Nykyajan rytmi on kuitenkin sisällötön ja muuttumaton, ja näin maailma kapenee kehäksi joka toistaa itseään, merkitystä vailla: "pylvään juureen tanssitaan / syvää jalkauraa / katsomatta ilmoihin / tuntematta säiden merta" ("Tulikiveä", CMX 1991). Rytmi on myös taustamelua, ja tällaisena ihmisen keino välttyä kohtaamasta itseään. On henkisyyttä karttavan yhteiskunnan etujen mukaista, että ihmiset eivät joudu kahden minuutensa kanssa, miettimään omaa olemustaan: "hiljaisuuden pelko / me olemme siitä tehneet jo maailman" ("Hiljaisuuden pelko", CMX 1990).
Rytmi-tematiikka liittyy myös vapautumisen ja henkisyyden etsimiseen. "Saatana"-laulun (CMX 1994a) minä koettaa saavuttaa uuden rytmin avulla toisenlaista, aidompaa kosketusta maailmaan, mutta tämä on vaikeaa, koska ihminen on monella tapaa kiinni sidottu:
"koetan käydä puiden rytmiin hengittää rytmissä eläimen koetan avaruuden rytmiin sovittaa kuolevaisuuden
mutta aamut odottavat illat viilaavat hampaitaan ihmisen kosketus pakenee oma veri kääntyy vastaan"
Itseään toistavan rytmin vaihtoehtona on virtaaminen, liikkuminen. Toisenlaisen elämän etsimistä käsittelevissä teksteissä kuvataan usein polkuja, teitä, jokia (esim. "Aura" [CMX 1994], "Linnunhammas" [CMX 1995] ja "Joet" [CMX 1995a]). Nykymaailma puolestaan on paikka, jossa virtaava - ts. rationaalisuuden vallasta vapaa - elämä on tukossa: "patosivat tämän joen / kun olin vielä pieni" ("Linnunhammas") ja "täällä on elämä kirjoissa sanottu / tehty tykö ja tukittu jokien vuo" ("Härjät", CMX 1992). Jokien patoaminen on nähdäkseni rationaalisuuden yritystä ottaa elämä täysin kontrolliin - juuri sitä samaa irrationaalisuuden kammoa josta "Yöllisiä" puhuu. Yrjänä pitää selvästi maailman rationaalista hallitsemista samalla sen kaventamisena.
Suoraa yhteiskuntakritiikkiä sisältävä "Raskas" (CMX 1994) kuvaa selvimmin sitä, kuinka kaikki inhimillinen on valjastettu yhden päämäärän tavoitteluun: "alkuaineiden jaksollisesta taulukosta / valitsemme raskaimman / siihen pyrimme kemian keinoin / ja talouden keinoin ja runouden ja laulun" (ks. saman tematiikan käsittely myös "Rautakantele"-tekstissä). Tällöin merkitystä on vain niillä ihmisillä, jotka ovat mukana tässä pyrkimisessä. Ulkopuolelle jääneitä ei juuri arvosteta, kuten Yrjänä ehkä avoimimmin poliittisessa kommentissaan toteaa: "hyödyttömät haudataan / elleivät itse tajua kuolla".
2.4. Kirjat ja viisaus
Kirja-sanalla on Yrjänän lyriikassa hyvin keskeinen asema. Yrjänä on viisauden rakastaja, mutta viisaus on muuta kuin pelkkää tietoa. Hän esittää, että tieto pitää voida liittää kokemukseen ja yksilön omaan maailmaan ennen kuin siitä tulee viisautta: on noustava kirjojen yläpuolelle. Pelkkä kirjoista opittu maailman näkeminen (informaatio) on riittämätöntä ja jopa kahlitsevaa.
Kirjoissa kerrotun yläpuolelle nousemista käsitellään useammassakin tekstissä. Esim. "Katariinanpyörä" (CMX 1992) kertoo, kuinka "oli kirja / siinä sanottiin / ja iltaisin taloissa puhuttiin / että tästä on paha mennä enää / että tästä ei ihminen pääse". "Katariinanpyörä" kuvaa matkaa pois siitä maailmasta, jonka rajat on kirjoitettu kirjoihin ja siten myös iskostettu ihmisten mieliin ("täällä on elämä kirjoissa sanottu / tehty tykö ja tukittu jokien vuo" - ks. joki-tematiikka yllä). Yrjänän teksteissä on hyvin usein kaipuu sinne, mikä ei ole välittömästi läsnä. "Tähteinvälisen" (CMX 1992) sanoin: "mutta minä haluan tietää / mitä sanojen takana on / tämän huoneen seinien takana / syvällä lumessa, kivessä, jäässä".
Ironisessa valossa kirjat näyttäytyvät vastauksien antajina, jopa pyhinä teksteinä, joihin luotetaan vaarallisenkin paljon. Ihmissuhdelaulussa "Kultanaamio" toinen osapuoli alkaa hädän hetkellä etsiä ratkaisua suhteen ongelmiin sen ulkopuolelta: "etsin jotain kirjaa johon luottaa, jossa meidät kerrotaan". Tämä yritys on tuhoon tuomittu. Laajemmassa mittakaavassa tällaista kirjojen vaarallisuutta käsittelee "Raskas": "kohennat tulta kylmin käsin / vaikka kirjasi sinut pettivät / itseksesi hymyilet / kuin ymmärrystä vailla". Tässä kirjojen varaan on rakennettu tapaa jäsentää koko maailmaa, ja kirjojen tieto ei ole riittänyt. Ironiaa on myös laulussa "Mikään ei vie sitä pois" (CMX 1994), jossa ihminen herää sietämättömään kaipaukseen ja koettaa koota maailmaansa kirjoittamalla sen ylös: "sanoin puhun / kirjoituksin koetan elämää ohjata". Tämä ei kuitenkaan auta, ja niin kaipuu ei katoa - laulu toistaa toistamistaan, kuinka "mikään ei vie sitä pois". Rationalistamisen metodi ei toimi.
Kirjojen ja vastaavan rationalistamisen riittämättömyyttä kuvaa sarkastisimmin laulu "Ennustaja" (CMX 1995), jossa yritetään tavoittaa mystinen tai salattu viisaus/kokemus, mutta tuloksetta.
"tuulien reitit laskin otin sateista selvän aavistelin lämpötilat ilmanpaineet mittasin auringonnousun ajat opettelin lehdestä aloin harjoitella kiviinpiirtämistä puut ei vielä varise pihan lätäköt ei mene riitteeseen tutkin iltamyöhään hiljaisia kirjoja"
Laulun minä tekee kaiken mahdollisen ulkoisen saavuttaakseen jonkin mystisen yhteyden. Mutta mitään ei tapahdu, kuten kertosäe tästä tietoisen ironisena toteaa: "odotan ja vuotan vaikkei mitään kuulu / tiedän tulevia mitä kirjoitettiin / pöydät pidän katettuna, ovet auki / vierailleni jotka ei tule koskaan".
Mikä ennustajaa vaivaa, miksei mitään tapahdu? Koska hän etsii viisautta kaikkialta muualta paitsi sieltä mistä se on löydettävissä: itsestään. Hän tekee kaiken minkä voi oppia kirjoista, muttei mitään sellaista, mitä ei voi - ja koska itseään on mahdotonta opiskella tällä tavalla, viisaus jää saavuttamatta. Yrjänän meditatiivisin laulu, musiikiltaan puhdasoppinen virsi, on jo nimensä puolesta kehotus toisenlaiseen itsensä opiskeluun, introspektioon: "Hiljaisuuteen" (CMX 1995). ("Hiljaisuuteen" on myös temaattisesti merkittävä: se on Rautakantele-levyn viimeinen kappale ja sen päätyttyä todella seuraa hiljaisuus. Rautakantele aloittaa matkansa maailman kuvaamisesta ja kritisoimisesta ["Rautakantele", "Yöllisiä", "Palvonnan eleitä"] ja siirtyy pikkuhiljaa meditatiivisimpiin aiheisiin ["Pelasta maailma", "Linnunhammas"] päätyen hiljaisuuden esiin kutsumiseen.)
3. Pyhiinvaeltaja
Yrjänä keskittyy lyriikassaan selvästi yhteiskunnan kuvaamista ja kritisointia enemmän aidomman kokemuksen etsimiseen. Tämä tematiikka on läsnä valtaosassa hänen teksteistään. Laulujen minä on usein kuvattu jonkinlaisena pyhiinvaeltajana, joka tuntee sisällään kaipuun etsiä totuutta ja vastauksia. "Linnunhammas" kiteyttää hyvin edellä kuvaamani yhteiskuntatematiikan yhteyden henkisyyden etsimiseen - tyhjä yhteiskunta pakottaa ajattelevan ja tuntevan ihmisen etsimään toisenlaisia merkityksiä:
"patosivat tämän joen kun olin vielä pieni pienen pieni syntymätön piste solujen saatossa merkkinä siitä arpi tässä ja kaulalla linnunhammas kädessä sauva sileää puuta ja silmissä pitkä katse"
Tulkitsen seuraavassa ensin hieman yksityiskohtaisemmin kaksi tekstiä, jotka ovat mielestäni tyypillistä etsijälyriikkaa, ja sen jälkeen pohdin yleisesti tämän etsimisen piirteitä, mahdollisuuksia ja tuloksia.
3.1. "Härjät"
Valheellisen ja todellisen elämän problematiikkaa käsittelevä "Härjät" alkaa luonto- ja maisemakuvauksella, jossa on vapautta ja kauneutta: "kuun taivaallinen astia / lumessa teutovat härjät". Kuun taivaallisuudessa on suurta pyhyyttä, aivan kuten härkien teutomisessa on rajua ja kesyttämätöntä elämää. Tämä kontrastoituu voimakkaasti seuraavaksi tulevaan yhteisökuvaukseen, jossa "juhlamiehet / hakevat maasta jotain pudonnutta / sormet jauhossa, ilman tulosta". Juhlamiehet eivät siis näe maailmaa ja sen kauneutta ympärillään, eivätkä ehkä välitäkään siitä: he ovat keskittyneet etsimään jotakin pudonnutta. Mutta he eivät löydä sitä. Koska jotain pudonnutta etsivät nimenomaan juhlamiehet, koko tilanteesta syntyy irvokas vaikutelma: kyse on avuttomista raukoista, jotka eivät kykene saavuttamaan mitään - juhlamisten pitäisi toki tehdä jotakin muuta kuin kykkiä maassa pudonneen haussa. Yrjänän juhlamieskuvaus on samantyyppinen kuin leiväntavoittelijoiden Pentti Saarikosken runossa "Leipä" (Saarikoski 1994, 33): läsnäoleva jää ihmisten surkeuden takia ulottumattomiin. Samansävyisen kuvan yhteisön elämäntavasta antaa teksti "Kaksi jokea" (CMX 1992), jossa elämä on voittopuoleisesti vaivaa: "täällä oli virta joskus, täällä tehtiin ihmistyötä / niin se on kirjoitettu / itkettiin ja naurettiin, ehkä enimmälti itkettiin / sanottu ihmisäänin".
Seuraava säkeistö "maan suonista nousevat vedet / metsien henget tuovat ne elämän luo / emäkallio murenee hiljaa / elämänkehässään istujat vavisten juo" kuvaa periaatteessa samaa kuin aloitussäkeistö, mutta mukana on myös uusia elementtejä. Elämä on kaikkialla läsnä ja tavoitettavissa, mutta eläjät vain istuvat ja vavisten juovat. Elämänkehässä istuminen on hyvin merkityksellistä: ihmiset ovat passiivisia elämänpiirinsä kanssa, pelkäävät laajentaa horisonttejaan - tämä on sitä maailman kaventumisen tematiikaa, jota olen luvussa 2 käsitellyt laajemminkin. Juomisella voi tässä olla ainakin kaksi merkitystä: joko istujat juovat maan suonista noussutta elämänvettä (peläten elämää [viittaan istua-sanan ulottuvuuksiin]? peläten elämänveden loppua? peläten "metsien henkiä", elämän synnyttäjää?) tai jotakin huumaavaa (unohtaakseen pelkonsa? välttyäkseen kohtaamasta elämää?). Ja kaiken aikaa emäkallio murenee: elämä hiipuu, kuolema lähenee. Yhdistän emäkallion murenemisen samaan väistämättömään ja hitaaseen tuhoutumiseen, jota "Ruoste" käsittelee (ks. luku 3.2).
Seuraavassa säkeistössä tulee jälleen uusi eletyn ja elämättömän elämän rinnastaminen. "kultaa purret airoissaan / hiuksista solmittu köysi" tarjoaa kaksi voimakasta ja jopa romanttista liikkeen ja/tai paon kuvaa. Ensimmäisessä, erittäin tiiviissä ja moniulotteisessa kuvassa joku on menossa pois jostakin (poispääsystä niin haltioissaan, että näkee pienen soutuveneensä kultaisena laivana joka purjehtii vapauteen?) ja toisessa, Rapunzel-sadusta tutussa kuvassa kaipuu ja kekseliäisyys yhdistyvät hedelmällisesti.
Nämä toiminnan kuvat saavat vastakohtansa avaimenvartijasta, joka "pitelee talossaan avaintaan / silmät ummessa, ilman tunnetta". Tässä ihmisellä on funktio, muttei mitään muuta: avaimenvartija ei lopulta tiedä mitä on tekemässä tai miksi. Kuvan voimakkuutta lisää vielä se, jos ajatellaan, että avaimenvartijalla on avain siihen vankilaan/torniin, josta joku on edellä paennut tai jonne sankari on kavunnut. Näin todellinen vanki on lopulta turtana tyhjää vartioiva avaimenvartija, jonka avainta toiset eivät edes tarvinneet. Toinen samantyyppinen, yhteiskunnallisempi ja pessimistisempi kuva merkityksettömästä elämästä ja sen aiheuttamasta epätoivosta löytyy tekstistä "Täynnä naisia" (CMX 1991): "muista aamuisin herätä / tehdä hyvin turha työsi / kello käy sinun aikaasi / sinun lyhyttä aikaasi // miksi johtajat ampuvat / kalliit päänsä seinille / miksi ikkunoista syöksyy / loputon itkevä joukko".
Seuraavaksi esitetään tekstissä kuvattu yhteisö laajemmasta näkökulmasta: "täällä on elämä kirjoissa sanottu / tehty tykö ja tukittu jokien vuo / salaisten oppien lietemailta / on etsiminen jos vapauttaa haluaa nuo" (tätä säkeistöä ei lauleta). Yrjänän lyriikassa merkittävä sana "kirja" esiintyy tässä jälleen elämää kahlitsevana: maailmasta katoaa jotakin oleellista, kun sitä katsotaan vain ja ainoastaan kirjojen oppien läpi. Elämän virta menee tukkoon ja kaikki muuttuu staattiseksi ja ennustettavaksi: juhlamiehiksi ja avaimenvartijoiksi. Joki ei kuitenkaan katoa, vaan mahdollisuus elämän löytämiseen on olemassa.
Tätä kuvataan viimeisessä säkeistössä: joku nousee elämättömyyden yläpuolelle ja lähtee pois kuolleesta maailmasta. Tämän edellytyksenä nähdään ihmisen oma tutkimus ja etsintä. Sen jälkeen laulu päättyy julistuksenomaisesti: "olen lähtenyt / enkä koskaan palaa". Lähteminen ei välttämättä ole niinkään fyysistä kuin henkistä. Mutta törmäämme keskeiseen kysymykseeni: minne laulun minä sekä pois purjehtija (tai ehkä he ovat sama henkilö?) lähtevät? Mikä on se toinen maailma? Negaation kautta sitä voi jo kuvata: se ei ole se maailma, jonka voi oppia kirjoista. Tämä ei kuitenkaan sano sen luonteesta vielä paljoakaan.
3.2. "Ruoste"
Yhtä paljon kuin yhteiskunnasta vapautumista, Yrjänä kuvaa myös omasta itsestä vapautumisen välttämättömyyttä: on tiedostettava itsessään elämää estävät rutiinit ja tavat sekä noustava näiden yläpuolelle. Tätä ajatusta pohtii laajimmin laulu "Ruoste" (CMX 1994), mutta viitteitä siihen on myös monissa muissa teksteissä.
Maailma kulkee hitaasti eteenpäin, mutta ihmisen elämä on kuitenkin mitättömän lyhyt: "katso kuinka hiljaa / kaikki käy / mutta vuodet on lyhyet". Tämän vuoksi on hylättävä se, mikä on vain rutiinia ja arkea eikä todellista kokemista. Jonain erityisenä päivänä ("ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla"; kuulle ja auringolle en löydä sen tarkempaa merkitystä, mutta nähdäkseni kuvan tarkoituksena on ilmoittaa, että vapautumisen päivä on jollain tapaa tavallisuudesta poikkeava) tekstin minä tekee tilin menneisyytensä kanssa ja polttaa "kirjat ja paperit / ehkä myös / huonekalut ja muistot". Jälleen törmäämme kirja-sanan merkityksellisyyteen: samalla tavalla kuin "Härjät"-tekstissä, myös tässä pitää nähdä muutakin kuin se mitä on kirjoissa. Samaten muistoista on eräällä tavalla vapauduttava, koska ne voivat olla kahlitsevia; mitä enemmän ihminen on takertunut menneisyyteensä, sitä vähemmän hänelle nykyhetkessä ja tulevaisuudessa enää tapahtuu. Kaikki maallinen on "kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle / kaikki hyvä mikä estää näkemästä / se on ruoste". On huomattava, että sekä hyvä että paha voivat olla kahlitsevia. Jotain peläten tai jostain suuresti nauttien ihminen takertuu kiinni rutiiniin tai suojamuureihin eikä kykene luopumaan niistä. Rutiini on ruoste: jokin, joka hitaasti mutta väistämättömästi kuluttaa elämää. "Elämä" on tässä yhteydessä jotakin aivan muuta kuin "olemassaolo": ihminen voi kylläkin olla olemassa, hengittää, vaikka hän ei elä sanan täsmällisemmässä merkityksessä. Eläminen on uuden kokemista, etsimistä. Tähän voi saada voimaa ja evästystä menneisyydestään, mutta menneisyys on kuitenkin hylättävä: "savu nuolee raunioita / tiedäthän miltä tuntuu / lämmittää käsiään / palaneiden kotien tuhkassa". Samaa luopumisen välttämättömyyttä käsittelee myös "Aura" (CMX 1994), jossa laulun minä ymmärtää lopulta kuinka "täytyy luopua / ajatella uudelleen itsensä ja muut". Paikalleen jääminen olisi kehityksen loppumista.
"Ruosteen" viimeinen säkeistö muistuttaa siitä, että kahleistaan ei vapaudu lopullisesti. Tomu sataa taas vuotten ylle: kun edellisistä kahleista on vapauduttu, uusia aletaan jo sovittaa. Maailman paikalleen jähmettyminen (tomua voi kerääntyä vain paikallaan olevan päälle) on alkanut jälleen. Viimeinen kuva "ehkä nämäkin murhaajankädet etsivät päätä / jota silittää ja tuntea maailman paino / se on ruoste" on vaikeaselkoinen. Sen voisi tulkita ihmisen heikkouden kuvaukseksi: kuin huomaamattaan laulun minä on jälleen lankeamassa asioihin, joista hän juuri aiemmin oli vapautunut.
3.3. Etsimisen pakko
Yrjänä ei kuvaa etsimistä harrastuksena tai ajanvietteenä. Se on inhimillinen pakko: ihmisen osa. "Kuin rakkaus se minua vainoaa / kuin kaipaus sydämen kahlitsee / kuin sairaus tahtoonsa taivuttaa" ("Joet", CMX 1995a). "Saatana" liittää etsimisen raamatulliseen kuvastoon: "erämaassa minä painin / ja sinulle häviän / tulen aina painimaan / ja aina häviämään" -teksti viittaa sekä Jaakobin painiin Jumalan kanssa (1. Moos. 32: 24-28) että kiusauskertomukseen, jossa Saatana koettelee Jeesusta erämaassa (Matt. 4: 1-11, Mark. 1: 12-13, Luuk. 4:1-13). Tulkinnassa on jälleen huomattava, kuinka Yrjänä yleensä käsittelee henkiolentoja: tässäkään tapauksessa Saatana tuskin on mikään ulkoinen henki, vaan pikemminkin ihmisen luonteen heikkous. "Saatana" käsittelee laajemminkin juuri tätä etsimisen pakon ja ihmisen heikkouden tematiikkaa: toisaalta on kaipuu vapauteen ja henkisyyteen, mutta toisaalta on paljon helpompaa antaa periksi.
3.4. Etsimisen vaikeus
Yrjänä puhuu monessa paikassa etsimisen vaikeudesta ja raskaudesta. "Saatana" ja "Joet" ovat vain pari esimerkkiä. Välillä mukaan tulee epätoivoinenkin sävy, kun voimat eivät riitä. "Aivosähköä"-laulun (CMX 1992) minä havahtuu kauhuissaan, ja toteaa kuinka "on tuskallisen selvää / tämä on uni ja houre / nämä matkat ovat pitkät / pimeät yksinäisyydet kulkea". Laulu päättyy kuvaan, jonka voi tulkita eräänlaiseksi hätääntyneeksi luovuttamiseksi: "nuotiotulen valosta / eräältä rannalta / juoksen helvetinkyytiä pimeään / turvaan pimeään".
Etsimisen vaikeutta lisää myös se, että toisinaan mieltä kalvaa epätietoisuus siitä, onko mitään suurempaa ja todellisempaa ylipäätään olemassa. Etsijä kokee yhtäkkiä unohtaneensa sen mitä on etsimässä; alun perin oli joku mitä lähdettiin tavoittelemaan, mutta mitä se lopulta oli? Tästä on Yrjänän lyriikassa lukuisia esimerkkejä, joista kuvaavimpia ovat esim. "Todellisuuksien yleiset luokat"-laulun (CMX 1992) "näin unta jossa ymmärsin / kunpa muistaisin" ja "Talvipäivänseisauksen" (CMX 1994) epätoivoisen matkan keskellä heräävä kysymys "lähdinkö viimein matkaan / päin tarujen pohjolaa / joka on aina kaukana / joka ei tule maanteillä vastaan".
Hyvin yhteiskunnallisessa "Raskas"-tekstissä minä on myös tietämätön siitä, mikä häntä riivaa: "vainajärven rannassa / on parvi muuttolintuja / mikä niitä riivaa / riivaa myöskin minua". Tällainen toteamus nimenomaan "Raskas"-tekstissä johdattaa tulkintaa siihen suuntaan, että paha olo ja poispääsemisen pakko on yhteiskunnallisen ilmaston aiheuttamaa.
"Joet" kuljettaa kertojansa alun varmuudesta ja ilosta ("seuraan tähteäni / tiesin pääseväni ääriin") epävarmuuden ("kaipaan tähteäni / toivon pääseväni ääriin") kautta pelottavaan loppukuvaan, jossa ei ole enää selvyyttä siitä, minne ollaan menossa: "jokien paulaan / virtojen aattolaan / etenee yksin pimeä kannoillaan". Vastaus jää tässäkin tapauksessa löytymättä alun vankasta uskosta huolimatta.
3.5. Etsimisen onni
Etsiminen ei kuitenkaan ole pelkkää piinaa. Vaikka se on raskasta ja tuskallista, saavutetut voitot ovat kaiken vaivan arvoisia. "Tulikiveä" esittää kuvan, jossa kaikesta arjen tyhjyydestä huolimatta löytyy sisäinen valo sekä yhteys maailmaan:
"tärkeää on salaisuus tärkeää on näkemys selitykset solmiutuvat ihmisyyden lokaan luiden läpi tulee valo loistaa kallon sisältä lihan kuidut lasia köynnöksinä toisissaan
taivaankannen yli soutaa pyörä tulikivinen se on elämälle totta se on kaiken sisässä"
"Linnunhammas" on toinen onnellinen kuvaus siitä, kuinka etsiminen on mielekästä ja palkitsevaa ja kuinka sen tuloksena voi saavuttaa aidomman ja alkuperäisemmän maailman: "virtaan alkuvesien / heittäydyn ja kuljen / aina virran mukaan / alas vesiin lämpimiin / kohtuun merten vanhain / kehtoon vuoksien / eikä padottua tätä vettä saa". Vastaavasti "Hiljaisuuteen" kuvaa kuinka "iäisyyden verho / on aina auki sielulle / ken osaa löytää sen". Näin siis Yrjänä painottaa sitä, että vaikka maailma voi olla yleisesti ottaen varsin hengetön, se ei kuitenkaan ole pystynyt tuhoamaan viisautta missään määrin. Viisaus ja aitous ovat olemassa kaikille niille, jotka osaavat ja haluavat etsiä.
Olen aiemmin todennut etsimisen olevan ihmisen osa. Tässä etsimis- ja pyhiinvaellustematiikassa on huomattava ero suhteessa tavanomaisiin pyhiinvaellusta kannattaviin uskontoihin. Siinä missä esim. islaminuskoisella pyhiinvaelluspaikka on Mekka, Yrjänän pyhiinvaeltaja kääntyy sisäänpäin, itseensä. Pyhiinvaellus ei välttämättä ole fyysistä kulkemista paikasta toiseen, vaikka sitäkin se voi toki olla. Yhtä oikeaa fyysistä pyhiinvaelluskohdetta ei ole. On opittava erottamaan oleellinen epäoleellisesta ja todellinen valheellisesta. Tässä mielessä sisäinen pyhiinvaellus on vaivalloista, koska on uskallettava epäillä ja jaksettava välttää helppoihin ratkaisuihin lankeamista.
Lempeä "Aura" on selkein tätä tematiikkaa käsittelevä teksti. Se alkaa Danten Jumalaisen Näytelmän alusta tutulla kuvalla: "elämän keskipäivässä / minäkin eksyin synkkään metsään / aamupäiväin kappaleisiin / iltojen ikävään". Eksyminen on tässä nimenomaan vääränlaisiin asioihin kiinnittymistä, ja jälleen totuuteen päästäkseen täytyy etsiä "tietä joka hehkuu / polkua joka puhuu". Tämä tie ja polku on kaikkialla läsnä, jos sen vain huomaa:
"se on käsiesi liikkeissä se on taivaankannen valoissa se on päivällä ja yöllä ja aina se on täällä, se on muualla se ei puhu, ei voi vastata olen ymmärtänyt tämän sen valossa"
Mutta kerran tämän tajuaminen ei riitä. Tässä on jälleen yhteys ruoste-tematiikkaan: mikään vastaus ei ole lopullinen, sillä elämä muuttuu joka askeleen jälkeen, eikä missään vaiheessa voi pysähtyä. "Auran" minä toteaakin: "en ehkä tiedä mitä tehdä / vaikka joskus olenkin varma / ja joskus makaan aivan hiljaa / ja uskallan vain epäillä". Täytyy olla valmis luopumaan, mikäli on pakko.
3.6. Elämän hauraat astiat
"Aura" käsittelee myös rakkautta, joka on Yrjänän lyriikassa yksi mahdollinen suuri myönteinen voima ja vastauksien antaja, joskaan sekään ei lopullinen sellainen. "talvi toi meidät tähän paikkaan / missä lepäämme kylki kyljessä / opimme enemmän toisiamme / opimme ajoissa luopumaan".
Rakkauden kaipuu on myös inhimillinen perussuure. "Turkoosi" (CMX 1994) käsittelee kohtaamisen tematiikkaa ja problematiikkaa. Mielestäni sen kivi-vertauskuva on tulkittavissa myös kahden erilaisen ihmisen kohtaamiseksi ja tämän herättämäksi hämmennykseksi: "maasta poimin kirjokiven / katson sen väriä sirisilmin / tunnen kuinka kivi katsoo / takaisin kivisin silmin / laulan sille miesilaulun / laulaako minulle kivilaulun". Rakkauden kaipuu on jotakin mitä ei voi voittaa: "yhtä vähän kuin lakata hengittämästä / ja jatkaa elämistä / voin minä sinua lakata pyydystämästä". "Suuri äiti" (CMX 1990) kuvaa voimakkaimmin tämän kaipauksen valtavuutta (huom. myös laulun nimen merkitys): "minä olen tämä tyhjä talo / hylätty ja raunioina / sade pyyhkii taas niin kylmänä / alastoman ruumista // nainen". Sana "nainen" lauletaan pitkällä, valittavalla äänellä ja kasvaa laulussa valtaviin mittoihin.
Rakkaus liittyy henkisyyden etsintään sikäli olennaisesti, että Yrjänän lyriikassa se on monesti voima, joka kykenee merkittävästi kasvattamaan ihmisen maailmaa. "Rautakantele" kertoo kahden toisistaan erillään olevan ihmisen matkasta ja matkalta paluusta. Molemmat ovat jollain tapaa eksyksissä tai epätietoisia ("olenko saanut sen hauenleuan / vai olenko kaatunut onnettomuuksiin / haiseeko henkeni pelolta"). Laulun kertosäe kuvaa näiden kahden ihmisen pelastumista toistensa avulla - ihmistä verrataan ikään kuin soittimeen (rautakantele) joka soi puhtaimmin ja kauniimmin toisen käsissä. Aristoteelisella käsitteistöllä voisi puhua ihmisen potentiaalin aktualisoitumisesta toisen ihmisen avulla: "lävistä minut tässä / opeta minulle nöyryys / pujota minuun kielet / soita säveleni". Nämä kaksi ihmistä muodostavat tällöin jonkinlaisen henkisen yhteisön. "Näkyjen pitelijän" (CMX 1992a) sanoin: "ja joka jumalan aamu / tule minulle noidaksi / tule minulle alttariksi / salojen jakajaksi".
Rakkauden suuresta voimasta puhuu myös "Pelasta maailma" (CMX 1995), jossa siinäkin ihminen herää eloon toisen avulla: "avaat rintani kuin lyhdyn / sytytät sinne kynttilöitä / liekki on ihmisen elämän muotoinen". Laulun mahdollisesti ironinen ja joka tapauksessa arvoituksellinen kertosäe "niin, pelasta maailma / tee se jo tänään / tee jotakin mahdotonta" tuo mieleeni juutalaisen viisauden Talmudista: "joka pelastaa yhden ihmisen, pelastaa koko maailman". Tulkitsisin "Pelasta maailmaa" tämän kautta: laulussa on kyse rakkauden pelastavasta voimasta juuri kahden ihmisen välillä - ja näille ihmisille rakkaus pelastaa koko maailman.
Kuitenkin huom: koko "Pelasta maailma" on vaikea pala, koska se on musiikillisesti niin puhdasoppinen iskelmä, mikä on CMX:n musiikissa hyvin poikkeavaa. Toisin sanoen koko laulu voidaan myös tulkita iskelmälyriikan parodiana: siinä lauletaan asioista joista iskelmissä täytyy laulaa. Mutta myös iskelmät voivat olla vilpittömiä, ja koska Yrjänän ironia ei tässä tapauksessa ole päivänselvää, tulkitsen laulua kuin se olisi rehellinen.
4. Henkisen todellisuuden luonne
Yrjänän lyriikassa tärkeällä sijalla oleva etsiminen on selvästi henkisyyden etsimistä. Tämä henkisyys on kuitenkin luonteeltaan hankalasti määriteltävissä. Sanoitusten kuvastossa on paljon kristillisestä mytologiasta tuttuja hahmoja ja ilmiöitä, mutta Yrjänää ei voida pitää kristillisenä lyyrikkona. Kristillisyyden perusdogmi ja -vaatimus on usko, kun taas Yrjänä painottaa kaiken aikaa etsimistä ja tietynlaista esoteerista viisautta: henkisyys on saavutettavissa vain yksilön ponnistelujen tuloksena; siihen ei riitä se, että uskoo ("kun henki tulee lihaksi / ja astuu päälle maan / tuo valo silmän autuus on / sen etsijälle vaan" ["Hiljaisuuteen"]). Lisäksi kristillisyydessä esiintyvien hahmojen (saatana, demonit, muut henget) osalta on huomattava, että Yrjänä ei näe niitä kristillisyyden tavoin pelkästään ihmisen ulkopuolella mellestävinä sielunvihollisina, vaan primitiivisinä voimina ihmisen sisällä.
Kristillisyyden sanoma on periaatteessa luettavissa pyhistä kirjoista. Yrjänä puolestaan painottaa sitä, että viisautta ei voi vangita kirjoihin, vaan todellinen viisaus on nimenomaan sitä, mitä ei voi sanoa tai kirjoittaa - välttämättä edes rationaalisesti käsittää. "ei sitä voi suin sanoa / ei mielin käsittää" ("Näkyjen pitelijä") ja "se, mille ei voi nimeä antaa / nousee kun ilma on taivaalla suuri / kuuntele kauan sen hiljaisuutta / kuuntele laulua kaukana" ("Kulje vasten") sekä "matka perille alkaa näin / sanat on virtyneet ohuiksi" ("Rytmitehdas"). Tätä ajatusta valottaa myös "Keskellä" (CMX 1994b), joka on valmistautumista hiljaisuuteen ja sanojen hylkäämiseen (lause "ennen kuin annan sanojen mennä" kasvaa merkitykselliseksi toiston kautta: se toistuu laulettuna toistakymmentä kertaa):
"tänä yönä hengitän hiljaa ikkunat auki ilman kulkea kädet raskaina teoista ennen kuin annan sanojen mennä"
Tältä osin Yrjänän henkisyys on yhdistettävissä gnostilaisuuteen (aate joka painottaa esoteerisen viisauden [gnosis] ja sen etsimisen tärkeyttä), ehkä myös uusplatonismiin ja teosofiaan. En kuitenkaan pidä Yrjänää suoranaisena näiden uskontojen kannattajana. Hänen henkisyydellään on yhtymäkohtia niihin, mutta se on kuitenkin omanlaistaan. Oleellista on myös se, että Yrjänän sanoitusten maailma on enemmän etsimistä kuin löytämistä. Hän piirittää samoja kysymyksiä ja aiheita löytäen niistä koko ajan uusia puolia, mutta saamatta kuitenkaan lopullista vastausta. "sinulle jota en vielä tunne / koetan laulun kirjoittaa" ("Pirunmaitoa", CMX 1995). Toisaalta, ehkä on parempi, että lopullista vastausta ei löydy: ehkäpä vastauksen löytyminen ja maailman loksahtaminen paikalleen tarkoittaisi myös kehityksen loppumista ja eräänlaista rappeutumisen alkamista (ruoste-tematiikka). Jonnekin ollaan edelleen ja aina matkalla, jonnekin tuntemattomaan. "Näkyjen pitelijän" sanoin:
"se paljastuu tuhat kertaa ja lyö todellisuuksien rajat antavat myöten auringonnousun kajossa se paljastuu kuinka kauas on tunnetut seudut jääneet"
Lukijani! On palautteen aika.
Kirjallisuus / äänitteet.
ALANKO, ISMO. Jäätyneitä lauluja. Tampere: Poko Records, 1993.
ALANKO, ISMO. Irti. Tampere: Poko Records, 1996.
CMX (Pekka Kanniainen, Kimmo Suomalainen, Aki Yrjänä). Raivo. Oulu: Bad Vugum, 1989.
CMX (Pekka Kanniainen, Kimmo Suomalainen, Aki Yrjänä). Kolmikärki. Oulu: Bad Vugum, 1990.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Veljeskunta. Oulu: Bad Vugum, 1991.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Aurinko. Helsinki: EMI Finland, 1992.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Manalainen / Näkyjen pitelijä - single. Helsinki: EMI Finland, 1992a.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Aura. Helsinki: EMI Finland, 1994.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Ruoste / Saatana - single. Helsinki: EMI Finland, 1994a.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Kultanaamio / Keskellä - single. Helsinki: EMI Finland, 1994b.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Rautakantele. Helsinki: EMI Finland, 1995.
CMX (Janne Halmkrona, Pekka Kanniainen, Timo Rasio, Aki Yrjänä). Pelasta maailma / Joet -single. Helsinki: EMI Finland, 1995a
FRITH, SIMON. Sound effects. Youth, leisure, and the politics of rock. Lontoo: Constable, 1983.
FRITH, SIMON. Music for pleasure. Cambridge: Polity Press, 1988.
HALME, LASSE. Onko siinä sanoma? - mitä Juice todella sanoi?. Helsinki, 1992. (ei kustannustietoja - omakustanne?)
HALME, LASSE. Rockin syvin olemus. Filosofia, uskonto ja rock. Helsinki, 1994. (ks. ed.)
KETVEL, ROO. Sanoista. Helsinki: Zappa Oy, 1989.
SAARIKOSKI, PENTTI. Nuoruuden runot. Helsinki: Kustannusyhtiö Otava, 1994. ("Leipä" ilmestyi alun perin kokoelmassa Runoja, 1958.)
WESTERSUND, JOHANNA. "Lähi- ja yleiskuvia Kauko Röyhkän rocklyriikasta". Teoksessa: Musta lammas - kirjoituksia populaari- ja massakulttuurista. Toim. Tero Koistinen et al. Saarijärvi: Gummerus Kirjapaino Oy, 1995.